Apurahapolitiikka
Syöpäsäätiön myöntämien apurahojen määrän pysyessä pitkään vähäisenä, niiden myöntämisen periaatteisiin ei kiinnitetty suurta huomiota. Apurahojen jaosta vastasi aluksi professori Osmo Järven johtama tieteellinen valiokunta, jonka pitkäaikaisia jäseniä olivat Lauri Kalaja, Erkki Saxén ja Sakari Timonen pääsihteeri Niilo Voipion toimiessa sihteerinä.
Valtion tiedeneuvoston helmikuussa 1973 valtioneuvostolle luovuttama tiedepoliittinen ohjelma herätti Syöpäjärjestöissä hämmennystä ja ärtymystä. Tämä johtui siitä, että ohjelman kansanterveyden tutkimuksen kehittämistä koskevassa osuudessa sivuutettiin kokonaan syöpäsairaudet, jotka muodostivat toiseksi yleisimmän kuolinsyyn Suomessa. Monien lääketieteilijöiden tavoin syöpätutkijat katsoivat, että tiedeneuvoston ohjelman avulla tutkimus ei etene. Syöpäsäätiössä asia ymmärrettiin niin, että kun valtiolta ei ollut apua odotettavissa, syöpätautien tutkimusta oli entistä voimakkaammin ryhdyttävä tukemaan vapaaehtoisvoimin. Asiaa edistettiin perustamalla vanhan tieteellisen valiokunnan tilalle 8-jäseninen apurahalautakunta, jonka tehtävänä oli laatia apurahojen jaosta esitykset asianomaisille päättäville elimille.
Syöpäyhdistyksen, Syöpäsäätiön ja Tutkimussäätiön hallitukset valitsivat apurahalautakunnan jäsenet aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan siten, että kunakin vuonna kaksi jäsentä oli erovuorossa ensin arvan, sitten vuoron mukaan. Lautakuntaa valittaessa pyrittiin siihen, että puolet sen jäsenistä oli teoreettisen tutkimuksen edustajia ja puolet kliinisen tutkimuksen edustajia, jolloin myös erovuorot arvottiin niin, että kummastakin ryhmästä oli yhtä aikaa erovuorossa yksi jäsen.
Syöpäsäätiö on nyt tärkein yksityinen syöpätutkimuksen tukija.
Apurahalautakunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Osmo Järvi, valiokunnan muista tiedemiesjäsenistä jatkoi vain Sakari Timonen. Uuden lautakunnan jäsenet edustivat aiempaa laajemmin syöpätutkimuksen eri osa-alueita ja olivat myös edeltäjiään nuorempia, pääosin 1920- ja 1930-luvulla syntyneitä tutkijoita, mutta apurahojen jakautumiseen nämä muutokset eivät juuri vaikuttaneet.
Apurahojen niukkuus jatkui 1980-luvun luvun puoliväliin saakka, mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, etteikö niistä olisi kilpailtu tiukasti. Kova kilpailu ei voinut olla vaikuttamatta apurahalautakuntien työhön, sillä niukkuutta jaettaessa niiden jäsenten oli ajoittain vaikea puolustaa omia reviireitään ilman tunteiden kuohuntaa. Syöpäsäätiön hallituksessa pitkään vaikuttaneen Carl-Gustaf Standertskjöld-Nordenstamin mukaan kuumimmat keskustelut Syöpäsäätiössä käytiin 1980-luvulla, jolloin väiteltiin kiivaasti siitä, sopiiko mammografia rintasyövän seulontamenetelmäksi:
Asia kuumeni niin pitkälle, että Syöpäsäätiö harkitsi vetäytymistä koko seulontahankkeesta. Säätiön tutkijat tekivät kuitenkin arvion, jonka mukaan mammografiasta on selvää hyötyä seulonnassa ja Syöpäsäätiö jatkoi seulontaa.
Apurahojen määrän noustua nopeasti 1980-luvun jälkipuoliskolla Syöpäsäätiö päätti 1992 ottaa käyttöön selkeän jakomallin, jonka avulla voitiin taata apurahojen tasapuolinen jako. Mallin oli kehittänyt professori Timo Hakulinen, joka toimi siihen aikaan Tukholmassa Karoliinisen instituutin epidemiologian ja biostatistiikan professorina. Hän oli esitellyt jo vuoden 1991 lopulla hallitukselle Ruotsin Cancerfondenin noudattamaa käytäntöä, jossa oli luovuttu kiintiöistä ja luotu järjestelmä, jossa oli seitsemän priorisointikomiteaa. Hakemukset arvioitiin useilla eri kriteereillä: hakijan pätevyys, projektin taso, relevanssi syövän kannalta ja hakijan aiempi tilitys ja raportointi. Cancerfondenin varakkaaseen Ruotsiin luomaa järjestelmää ei kuitenkaan voinut käyttää sellaisenaan, vaan Hakulinen oli joutunut muokkaamaan sen soveltumaan Suomen huomattavasti vaatimattomampiin apurahamääriin.
Helsingin yliopiston lääketieteellisen kemian professorina ja akatemiaprofessorina toiminut Kari Alitalo on yksi maailman arvostetuimmista ja eniten siteeratuista syöpätutkijoista. Hänen uransa kohokohtia ovat muun muassa syöpägeenin monistumien löytäminen ja kymmenen uuden tyrosiinikinaasigeenin löytäminen kerralla. Hän on saanut Syöpäsäätiöltä yhden suurstipendin lisäksi 23 muuta apurahaa. Hänet nimitettiin tieteen akateemikoksi 2020.
Hakulisen mallin mukaisesti apurahalautakunnan yhteyteen perustettiin kaksi arviointitoimikuntaa: Kliinisen ja epidemiologisen tutkimuksen sekä perustutkimuksen arviointitoimikunnat. Arvioitsijat antoivat toisistaan tietämättä numeroarvion (0–4) seuraavien kriteerien perusteella:
- Hankkeen tieteellinen taso
- Hankkeen syöpärelevanssi
- Hakijan tieteelliset ansiot
Apurahalautakunta tutki arviointitoimikuntien hakemuksille antamat pisteet ja teki sitten oman esityksensä apurahapäätöksistä, jotka lopullisesti sinetöi hallitus. Matka-apurahoista päätettiin pelkän kirjallisen pisteytyksen perusteella. Lisäksi Syöpäjärjestöillä oli kolme psykososiaalisten ja hoivatutkimusten erityisasiantuntijaa. Koska Syöpäjärjestöjen toiminta perustui ratkaisevasti kansalaisten myöntämiin varoihin, Syöpäsäätiössä ymmärrettiin hyvin, että apurahahakemusten käsittelyssä tuli kiinnittää erityistä huomiota esteellisyys- ja jääviyskysymyksiin. Esteellisyyskysymyksissä arviointitoimikunnat ja apurahalautakunta olivat johdonmukaisesti todenneet, että arvioija oli jäävi oman, oman perheenjäsenen, oman työryhmän ja oman laitoksen tai klinikan hakemusten käsittelyn kohdalla.
Professori Satu Mustjoen tutkimusryhmä Helsingin yliopistosta on saanut vuonna 2022 Syöpäsäätiöltä kolmivuotisen rahoituksen hankkeeseen Kohti yksilöllisiä immunologisia hoitoja verisyövissä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää niitä mekanismeja, joilla pahanlaatuisiksi muuttuneet verisolut väistävät immuunipuolustuksen ja muuttuvat hoidoille vastustuskykyisiksi. Hankkeessa etsitään myös uusia lääkeyhdistelmiä, joita immuunihoitoihin yhdistämällä voidaan tuhota syöpäsoluja.
Oman hakemuksen käsittelyyn ei voinut osallistua, oman laitoksen tai klinikan kohdalla ilmoitettiin esteellisyys, mutta poistumista ei edellytetty. Periaatteena oli, että vastuu jääväyksestä oli henkilöllä itsellään. Kilpailijan kohdalla mahdollinen poleemisuus selvitettiin tapauksittain.
Apurahojen hakijoiden edellytetään osoittavan, miten hanke liittyy nimenomaan syöpään.
Syöpäsäätiön hallituksen kokouksissa käsiteltiin jatkuvasti apurahahakemuksiin liittyviä kysymyksiä. Keväällä 1993 todettiin, että syöpärelevanssi oli tärkeä arviointikriteeri, mutta sitä ei saanut ymmärtää liian suppeasti. Hakijoiden edellytettiin osoittavan, miten hanke liittyy nimenomaan syöpään. Tammikuussa 1994 keskustelun pohjapaperina oli muistio apurahapolitiikkaa kehittäneen työryhmän marraskuussa 1993 pidetystä neuvottelusta, johon osallistuivat professorit Risto Johansson (puheenjohtaja), Kari Alitalo ja Timo Hakulinen sekä sihteerinä Liisa Elovainio. Työryhmän jäsen Antti Kauppila ei osallistunut kokoukseen.
Kokouksen alussa todettiin, että vuoden 1993 apurahojen jakopäätös oli herättänyt tutkijoissa epäilyjä siitä, pystyvätkö Syöpäjärjestöt toteuttamaan yhtä perustehtäväänsä eli syöpätutkimuksen tukemista. Puheenjohtaja Johanssonin mukaan apurahojen vähäisyys ei johtunut järjestöjen hyvän tahdon vaan varojen puutteesta. Järjestöt joutuvat noudattamaan testamenttien määräyksiä, ja keräykset eivät tuottaneet yhtä hyvin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa Cancerfondenin järjestämille keräyksille ei ollut sotainvalidien ja Yhteisvastuun tapaisia suuria kilpailevia keräyksiä. Lisäksi Cancerfonden oli tiedejärjestö, ei laajaa syöpätyötä tukeva potilasjärjestö, joten se kykeni panostamaan tieteeseen moninkertaisesti enemmän kuin Syöpäjärjestöt.
Kari Alitalo oli huolissaan siitä, että Syöpäjärjestöt panostivat laajasti muihin, myös alijäämäisiin syöpätoimintoihin. Hän totesi tieteen tukemisen olevan järjestöissä ”konkurssissa”, koska ne ylläpitivät toimintoja, jotka kuuluisivat julkiselle vallalle. Muut osanottajat katsoivat, että järjestöjen toiminnot olivat niiden sääntöjen mukaisia ja nimenomaan tukivat niiden uskottavaa kuvaa tiedelahjoitusten kohteena. Risto Johansson totesi, että nykyinen varojen keräys perustui tieteellisten perusteiden ohella voimakkaasti potilastoimintaan ja maakunnallisuuteen. Puhtaat tiedekeräykset olivat olleet Suomessa pettymyksiä.
Kun ryhdyttiin keskustelemaan hakemusten arvioinneista, Kari Alitalo katsoi, että vuoden 1993 jaossa oli jätetty kunnioittamatta hyvän tutkimuksen kriteerejä sivuuttamalla sitaatioluvut, jotka kertovat tutkijan saavuttamasta kansainvälisestä näkyvyydestä. Timo Hakulinen puolestaan totesi, että korkeat sitaatioluvut eivät sinällään takaa tutkimuksen korkeaa tasoa, sillä luvut ovat potentiaalisesti suurimmat alalla, jota tutkitaan paljon ja jossa toki myös kilpailu on kovinta. Hänen mielestään arvioinneissa tulisi kiinnittää huomiota ensisijaisesti tutkimussuunnitelman laatuun.
Alitalo moitti myös arviointitoimikuntien työtä, jossa oli nähnyt ”selkäänpuukotuksia” eli taktista äänestämistä. Hän halusi myös saada omalta kohdaltaan selvityksen siitä, miten ”taulukon yksi 0-arviointi oli syntynyt”. Hakulinen totesi, että pisteytyksen yhteenvetotaulukko oli vain arvioinnin pohja, mutta keskustelussa pohdittiin myös mahdollisuutta karsia taulukoista korkeimmat ja alhaisimmat pisteet ennen apurahalautakunnan kannanottoa. Tähän ehdotukseen ei vielä tartuttu, mutta samantapainen käytäntö otettiin käyttöön professori Klaus Eleniuksen esityksestä 2010-luvulla.
Alitalo esitti ratkaisuksi paluuta vanhaan arviointikäytäntöön korostaen, että nykyinen järjestelmä polarisoi tilannetta ja oli kallis. Muut osanottajat eivät yhtyneet tähän käsitykseen, sillä jo nyt oli mahdollisuus käyttää ulkomaisia tutkijoita lausunnon antajina ja arviointiryhmiin valittuja kotimaisia asiantuntijoita. Toisaalta varsinkaan ulkomaisten asiaintuntijoiden käyttö ei olisi tullut nykyjärjestelmää halvemmaksi.
Syöpäsäätiön hallitus ratkaisi asian niin, että kaksi vuotta kokeiltua arviointikäytäntöä päätettiin jatkaa. Apurahapolitiikkaa kehittävää työryhmää laajennettiin niin, että siihen kutsuttiin lisäjäseniksi professori Eero Saksela ja dosentti Heikki Joensuu. Siltä pyydettiin kannanottoja muun muassa siihen, päätetäänkö eri tutkimusalojen kiintiöistä ja annetaanko harvempia suuria vai lukuisampia pieniä apurahoja.
Hakulisen luoma apurahojen jakomalli pysyi perusteiltaan voimassa pitkälle 2000-lukua, vaikka siihen tehtiin useita pieniä muutoksia ja jääviyskäytäntöjä vuoroin kiristettiin ja vuoroin väljennettiin. 1990-luvun lopulla Syöpäsäätiön hallitus päätti painottaa tutkimushakemusten arviointikriteerejä siten, että etusijalle nousi moderni, aktuaalisiin ongelmiin pureutuva ja innovatiivinen tutkimus. Kriteerien pisteytystä muutettiin niin, että uudeksi kriteeriksi otettiintutkimussuunnitelman realistisuus, jolla tarkoitettiin pääosin rahoitussuunnitelmaa, hankkeen toteutumista käytännössä ja hankkeen aikataulua.
Syöpäsäätiön apurahojen jakomallin perustan luonut Timo Hakulinen oli noussut 1980-luvulla yhdeksi maailman johtavista syöpäpotilaiden elossaoloennusteiden määrittelijöistä. Tukholmassa Karoliinisen instituutin epidemiologian ja biostatistiikan professorina 1990–97 ja Helsingin yliopiston epidemiologian professorina 1999–2003 toiminut Hakulinen johti Syöpärekisteriä 2001–12.
Myös pisteytystä muutettiin siten, että projektin tieteellisen tason ja hakijan tieteellisen ansioituneisuuden osalta pistejakautuma oli 0–5 ja projektin syöpätutkimuksellisen merkityksen sekä realistisuuden osalta 0–1. Lisäksi päätettiin, että väitöskirja-apurahan saattoi saada kahden kerran sijasta vain kerran, ja että nuoren tutkijan tointa voi hakea vain väitellyt henkilö. Hakuohjeissa todettiin myös selkeästi, että Syöpäjärjestöt eivät myönnä tutkimusapurahoja sellaiselle tiedekunnalle, laitokselle tai tutkimusryhmälle, joka saa varoja tupakkateollisuudelta.
Vaikka Syöpäsäätiön myöntämien apurahojen määrä kasvoi 1990-luvun jälkipuoliskolla, kilpailu apurahoista oli niin kova, että hakijat joutuivat tarkoin selvittämään ansioitaan ja tutkimustensa merkittävyyttä nimenomaan syövän tutkimuksen tai hoidon kannalta. Monisivuisten hakemusten määrä teki arviointitoimikuntien työstä niin raskaan, että 2001 hyväksyttiin käyttöön uusi apurahalomake tarkkoine täyttöohjeineen, joissa painotettiin täsmällisyyden, selkeyden ja ohjeiden tarkan noudattamisen merkitystä. Apurahahakemukset tuli jättää elokuun lopussa, ja lopulliset myöntöpäätökset tehtiin syöpäsäätiöiden hallituksen marraskuisessa kokouksessa. Apurahan saajan tuli nyt myös laatia yksityiskohtainen loppuselvitys ja -tilitys apurahan käytöstä, ja jos tätä ei tehty apuraha voitiin karhuta takaisin.
Jääviyskäytäntöjä tiukennettiin vuoden 2002 alussa muun muassa niin, että hakemusten arvioijat eivät voineet osallistua sellaisten hakijoiden hakemusten käsittelyyn, joiden kanssa heillä oli ollut yhteistyötä jossakin muussa kuin parhaillaan arvioitavana olevassa tutkimuksessa tai yleensä tutkimusyhteistyötä kolmen edellisen vuoden aikana.
Tiukentuneet jääviyskäytännöt osoittautuivat pian hankaliksi, koska ne rajoittivat kokouksiin osallistuvien määrää niin, että lopulta paikalla saattoi olla päätöksiä tekemässä vain pieni joukko asiantuntijoita. 1990-luvun alun tavoin pohdittiin myös ulkomaisten asiantuntijoiden käyttämistä, mutta heihin ei kuitenkaan turvauduttu muun muassa aikatauluihin liittyvien ongelmien vuoksi. Joulukuussa 2006 päätettiin väljentää jääviyskriteereitä muun muassa niin, että jonkun suurstipendihakemuksen osalta jäävit asiantuntijat saivat pisteyttää muut hakemukset, mutta eivät voineet osallistua arviointitoimikuntien keskusteluun suurstipendeistä. Suurstipendiä itse hakenut asiantuntija ei myöskään saanut pisteyttää muita suurstipendihakemuksia.
Syöpäsäätiön ja Syöpätautien Tutkimussäätiön hallitusten yhteiskokouksessa helmikuussa 2012 todettiin, että apurahahakemusten arviointikriteerit palvelivat edelleen hyvin Syöpäjärjestöjen neljää päätoimialaa: syövän ehkäisyä, nykyistä varhaisempaa toteamista, nykyistä parempaa hoitoa ja potilaiden tukimuotoja. Tavoitteena oli yhä löytää hakijoiden joukosta ne uudet innovatiiviset ja tieteellisesti korkeatasoiset hankkeet, joiden oletettiin myös tuottavan arvokkaita tuloksia ja joilla oli selkeä yhteys syöpään, sen toteamiseen tai siitä kuntoutumiseen Syövän suurien ja kiireellisten ongelmien ratkaisemiseksi voitiin myös pyytää tutkimustarjouksia. Ensisijaisesti tuettiin Suomessa tehtävää tutkimustyötä.
Apurahojen suuruuden ja hakijoiden määrän kasvun vuoksi hakemusten arviointipisteytystä päätettiin laajentaa.
Apurahojen suuruuden ja hakijoiden määrän kasvun vuoksi hakemusten arviointipisteytystä päätettiin laajentaa. Nyt suurstipendien ja tutkimusapurahojen pistejakautuma oli hankkeen tieteellisen tason ja realistisuuden sekä hakijan tieteellisen ansioituneisuuden osalta 0–6 ja hankkeen syöpätutkimuksellisen merkityksen osalta 0–3. Väitöskirja-apurahojen suhteen noudatettiin muuten samanlaista pisteytystä, mutta tieteellisen ansioituneisuuden osalta luokkia oli vain kolme. Arviointitoimikuntien kokouksissa otettiin käsittelyyn vain hakemukset, joiden A:n, B:n ja C:n yhteenlaskettu summa ylitti kunakin vuonna määritellyn rajan tai mikäli joku arviointitoimikunnan jäsenistä halusi ottaa käsiteltäväksi alle tuon rajan jääneen hakemuksen.
Syöpäsäätiön käytäntönä oli ollut, että nelivuotiseen apurahojen arviointitehtävään sitoutuneet asiantuntijat eivät saaneet säätiöltä palkkiota työstään. Monet muut säätiöt maksoivat arvioitsijoilleen korvauksia, mutta Syöpäsäätiö oli katsonut, että jokainen senioritason syöpätutkija kantaa vuorollaan oman vastuunsa toimimalla säätiön hakemusten arvioijana. Tehtävä oli raskas, minkä vuoksi säätiön hallitus hyväksyi keväällä 2016 professori Klaus Eleniuksen johtaman apurahalautakunnan esityksen, jonka mukaan Syöpäsäätiö saattoi palkkion sijasta tarjota jatkossa arvioitsijoilleen koulutustukea, jota voitiin käyttää esimerkiksi opintomatkaan kansainväliseen kongressiin. Yliopistojen taloustilanteen heikentyminen oli vaikeuttanut senioritutkijoidenkin matkoja konferensseihin.
2010-luvun säätiömaailmalle oli ominaista uusien tuki- ja toimintamuotojen kehittäminen, uusien yhteistyökumppanien etsiminen ja pyrkimys omien resurssien aiempaa parempaan hyödyntämiseen. Vuonna 2017 Syöpäsäätiö osallistui Aivosäätiön, Lastentautien tutkimussäätiön ja Suomen Lääketieteen Säätiön kanssa 1,5 miljoonan euron panoksella Suomen Akatemian Tieteellä terveyteen eli TERVA-ohjelman hankkeisiin kolmen ensimmäisen vuoden aikana. Ohjelman tavoitteena oli rahoittaa ensisijaisesti innovatiivista lääketieteellistä tutkimusta, joten se sopi hyvin Syöpäsäätiön noudattamaan tutkimusstrategiaan.
Näin mittavaa ohjelmamuotoista, riskiä painottavaa, tutkijalähtöisiin hankkeisiin perustuvaa rahoitusta ei Suomessa ollut aiemmin mahdollista hakea, vaikka Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissa oli jo saatu myönteisiä kokemuksia tällaisen rahoituksen vaikuttavuudesta. Hankkeet saivat Akatemian käytäntöjen mukaisen kansainvälisen arvioinnin, ja Syöpäsäätiö saattoi valita hankkeen, jolla oli vahva yhteys syövän biologiaan, ehkäisyyn, diagnostiikkaan tai hoitoon. Se ryhtyi rahoittamaan apulaisprofessori Liisa Kaupin johtamaa tutkimusta, jonka tavoitteena oli kehittää yksilöittäin vaihteleviin solumekanismeihin perustuva hoitomalli munasarjasyöpään. Hanke ei saanut Suomen Akatemian 2020 suorittaman väliarvioinnin perusteella kahden vuoden jatkorahoitusta, joten siihen tarkoitetut varat siirtyivät säätiön omiin apurahoihin.
Syöpäsäätiön johto alkoi myös miettiä, miten se voisi parhaiten hyödyntää kasvaneita mahdollisuuksiaan syöpätutkimuksen tason nostamiseen. Ratkaisu löytyi vanhasta viisaudesta: ”Oma apu, paras apu”. Säätiön apurahojen jaosta päättävät tutkijat edustivat Suomen kovinta asiantuntemusta syöpätutkimuksen alalla, joten he pystyisivät myös parhaiten arvioimaan, mitkä olisivat ne tieteellisesti keskeisimmät kohteet, joihin säätiön tulisi apurahojaan kohdentaa.
Apurahojen jaosta päättävät tutkijat edustavat Suomen kovinta asiantuntemusta syöpätutkimuksen alalla.
Asia alkoi edetä, kun pääsihteeri Sakari Karjalainen teki aloitteen Syöpäsäätiön tutkimusjohtajan toimen perustamisesta. Tutkimusjohtajan vastuulle tulisi muun muassa Syöpäsäätiön apurahaprosessin hoitaminen ja kehittäminen sekä rahoitetun tutkimuksen seuranta. Työvaliokunnan kannatettua ajatusta Syöpäsäätiön hallitus päätti 13.11.2018 perustaa Syöpäsäätiön tutkimusjohtajan toimen ja kutsua siihen dosentti, filosofian tohtori Wahlforsin, joka oli toiminut aiemmin Suomen Akatemian terveyden tutkimuksen yksikön johtajana.
Syöpäsäätiön arviointitoimikuntien ja apurahalautakunnan jäsenet kokoontuivat ensimmäisen kerran keväällä 2019 iltapäivätilaisuuteen keskustelemaan rahoitusprosessin ja rahoitusmuotojen tulevaisuudesta. Kehittämiskokous päätettiin järjestää vuosittain ja kokouksessa kannatettuja ehdotuksia (kuten nuoren lupaavan tutkijan kotiinpaluurahoitus, kliinisen syöpätutkijan osarahoitteinen toimi, arvioitsijoiden määrän vähentäminen neljään per hakemus) ryhdyttiin toteuttamaan vuoden 2020 apurahahausta alkaen.
Syöpäsäätiö jatkoi tutkimusrahoituksen kehittämistä maaliskuussa 2021, jolloin arviointitoimikuntien ja apurahalautakunnan jäsenet kokoontuivat virtuaalitilaisuuteen keskustelemaan rahoitusprosessin ja rahoitusmuotojen tulevaisuudesta. Kokouksessa päätettiin ottaa käyttöön järjestelmä, jossa kunkin tutkimusapurahahakemuksen arvioi neljä arviointitoimikunnan jäsentä ja suurapurahahakemuksen kahdeksan toimikunnan jäsentä (4 kummastakin toimikunnasta).
Kun vanhassa kahdeksan pisteyttäjän järjestelmässä kaikki pisteet annettiin käytännössä anonyymisti, nyt neljän arvioitsijan pisteet olivat avoimesti esillä arviointitoimikuntien kokouksissa. Keskiarvosta poikkeavia pisteitä antaneet jäsenet joutuivat puolustamaan näkemyksiään tai mukautumaan enemmistön linjaan perustelujen jälkeen, mikä synnytti avointa ja rakentavaa dialogia.
Ratkaisu oli tärkeä, sillä uusi järjestelmä lisäsi toiminnan avoimuutta, johti kaikkien hyväksymään lopputulokseen ja vielä vähensi arvioitsijoiden työtä. Näin sen avulla luotiin edellytyksiä sille, että ilmaista työtä tekevät tutkijat olisivat myös jatkossa valmiita tulemaan toimikuntien jäseniksi ja samalla pitämään huolen siitä, että Syöpäsäätiö pysyy edelleen syöpätutkimuksen kärjessä.