Rinnakkaisen toiminnan kausi
Ohjesäännön edellyttämät nimitykset tehtiin tammikuussa 1952. Järjestöjen yhteiseksi asiamieheksi valittiin Niilo Voipio, valistuspäälliköksi Syöpäyhdistyksen entinen sihteeri Helmi Jaakkimainen ja rahastonhoitajaksi O. O. Markula. Raha-asiaintoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin Lennart Haapanen ja Syöpäsäätiön hallintoneuvoston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tunnettu tutkimusmatkailija ja maantieteen professori J. G. Granö. Granön kuoltua 1956 puheenjohtajaksi tuli Einar Ahlström.
Syyskuun alussa 1954 Syöpäyhdistyksen ja Syöpäsäätiön yhteinen toimisto ja kassa muuttivat Liisankatu 21:een, josta muodostui niiden sijaintipaikka 54 vuoden ajaksi. Vuonna 1958 säätiön palveluksessa olivat Voipion lisäksi seuraavat toimihenkilöt: rahastonhoitaja Kalervo A. M. Lehtonen, talouspäällikkö Eino Rämänen, pääkirjanpitäjä Marjatta Kainulainen, kassanhoitaja Vilma Teuronen ja Reino Luoto, joka vastasi adressien tekstauksesta.
Syöpärekisteri aloittaa Suomen syöpätapausten tilastoinnin.
Syöpäjärjestöt muuttavat Liisankatu 21:een.
Järjestöjen yhdentyminen eteni edelleen 1954, jolloin Suomen Syöpäyhdistyksen sääntöjä muutettiin siten, että sille perustettiin valtuuskunta, johon valittiin muun muassa kaikki säätiön hallintoneuvoston jäsenet. Yhdistyksen ja säätiön yhteistoiminnan ohjesääntöä jouduttiin vielä myöhemmin muuttamaan vaihtuneiden olosuhteiden vuoksi, mutta perusperiaatteesta pidettiin aina kiinni: Toimintaa toteutetaan yhdessä ja yhteistuumin.
Syöpäjärjestöjen työnjako oli karkeasti määritelty yhteistoimintasäännössä, mutta se jäi käytännössä kuolleeksi kirjaimeksi, sillä Syöpäyhdistys osallistui myös Syöpäsäätiön vastuulle tarkoitettuihin sairaala- ja poliklinikkatoimintoihin ja tieteellisen tutkimuksen tukemiseen. Tämä oli pakon sanelema asia, sillä syöpäpotilaiden tilanne oli niin huono, että järjestöjen oli keskityttävä kymmenen vuoden ajaksi ensin Sairaskoti Radiumin laajentamiseen ja varustamiseen ja sitten apusairaaloiden ja poliklinikoiden perustamiseen eri puolille maata. Työ alkoi heti 1952, jolloin Syöpäyhdistys luovutti yhteistoimintasopimuksen mukaisesti Syöpäsäätiölle Sairaskoti Radiumin mutta vastaavasti sai hallintaansa säätiön omistamat radiumin ja röntgenkoneen osuudet.
J. K. Paasikiven rahaston apurahat jaetaan viimeisen kerran Presidentinlinnassa.
Suomen Syöpäyhdistyksen Turun osaston 1952 perustama Turun Radiumkoti siirtyi vuoden 1957 päättyessä Syöpäsäätiön hallintaan. Kuvassa on vuonna 1961 valmistunut uusi sairaalarakennus.
Syöpäpoliklinikoiden eli syöpätautien toteamisklinikoiden perustaminen oli Syöpäsäätiön ykköstavoite. Sairaskoti Radiumin yhteyteen vuoden 1951 lopulla avatun poliklinikan toiminta oli aluksi kokeiluluonteista, sillä se oli auki vain kahtena päivänä viikossa ja kaksi tuntia kerrallaan. Saatujen kokemusten pohjalta laitos organisoitiin uudelleen 1956 samalla kun sairaalassa tehtiin rakennustöitä. Saman vuoden alussa aloitti toimintansa Turun Radiumkodin syöpäpoliklinikka.
Koska syöpäsairaiden sairaalapaikkoja oli tarpeeseen nähden aivan liian vähän, Syöpäjärjestöjen perustamat apusairaalat osoittautuivat toimivaksi ratkaisuksi. Syöpäsäätiön apusairaalat toimivat yhteistyössä lähimmän keskussairaalan vastaavien osastojen kanssa. Potilaat kuljetettiin päivittäin sädehoitoon, mutta he saivat yleishoitonsa apusairaaloissa. Syöpäyhdistyksen Turun osaston ylläpitämä Turun Radiumkoti ja Kaakkois-Suomen Sädehoitokoti siirtyivät vuoden 1957 lopulla Syöpäsäätiön hallintaan, ja se alkoi vastata myös Oulun Diakonissalaitoksen Sädehoito-osaston toiminnasta. Syöpäyhdistyksen paikallisosastot ja paikalliset naistoimikunnat osallistuivat sairaaloiden ylläpitokustannusten ja nopeasti kallistuneiden lääkehoitojen kulujen peittämiseen.
Syöpäjärjestöjen talous perustui 1950-luvulla jäsenmaksuihin, erilaisten adressien myyntituottoihin, teollisuus- ja liikelaitosten myöntämään tukeen sekä yksityishenkilöiden lahjoituksiin ja testamentteihin, joista suurimmat johtivat sekä Syöpäyhdistyksen että Syöpäsäätiön hallinnoimien rahastojen perustamiseen. Suomen vähittäinen vaurastuminen näkyi siinä, että Syöpäjärjestöjen saamat tulot kasvoivat vuosi vuodelta, mutta ne eivät silti riittäneet kattamaan sairaalajärjestelmän laajentamisen synnyttämiä kustannuksia.
Syöpäyhdistys alkoi saada 1951 Raha automaattiyhdistykseltä (RAY) avustusta, joka oli sidottu sairaaloiden perustamiseen ja rakentamiseen, mutta siitä ei juuri apua ollut. Vaikka myönnetyt varat jäivät paljon anottuja pienemmiksi, aatteessaan vahvat Syöpäjärjestöt pyrkivät toteuttamaan sairaalalaajennukset suunnitelmien mukaisessa laajuudessa, mikä kävi niille taloudellisesti hyvin raskaaksi. Apusairaaloiden tulo valtionavun piiriin vuoden 1958 alussa ei tilannetta paljon helpottanut, sillä tuet saattoivat viivästyä ja niiden määrä kattoi parhaimmillaankin vain kolmanneksen tai puolet sairaaloiden ylläpitokustannuksista. Syöpäjärjestöt joutuivat edelleen sijoittamaan suuren osan saamistaan lahjoitusvaroista syöpäpotilaiden hoidon parantamisen sijasta sairaaloiden rakentamiseen.
Turun Radiumkodin syöpäpoliklinikka aloittaa toimintansa.
Vaikeuksista huolimatta Syöpäjärjestöt kykenivät helpottamaan syöpäpotilaiden asemaa siihen asti, että yhteiskunta otti päävastuun sädehoitoklinikoiden hoidosta. Helsingin yliopistollisen keskussairaalan sädehoitoklinikka otettiin käyttöön 1962, ja vuosikymmenen aikana kunnat ostivat Syöpäsäätiöltä potilaiden hoitoon käytetyt tilat ja laitteet, ja klinikat jatkoivat toimintaansa yliopistoja keskussairaaloiden yhteydessä.
Sairaala- ja poliklinikkatoiminnan vuoksi Syöpäsäätiö oli kyennyt rahoittamaan 1950-luvulla tieteellistä tutkimusta vain joillakin sadoillatuhansilla markoilla vuodessa. Tämä johtui osin siitä, että Syöpäyhdistys oli aloittanut tieteellisen työn tukemisen ennen Syöpäsäätiötä, eikä se halunnut luopua tästä asemasta. Syöpäsäätiön hallituksen esitettyä keväällä 1952, että sen aloitteesta perustettu Tasavallan Presidentti J. K. Paasikiven rahasto syöpätautien tieteellistä tutkimustyötä varten siirrettäisiin Syöpäyhdistyksen alaisuudesta sen yhteyteen, raha-asiaintoimikunta ja Syöpäyhdistyksen hallitus torjuivat pyynnön.
Yhdistys halusi, että vaikutusvaltainen Paasikiven rahasto pysyi sen alaisuudessa, mikä takasi sille hyvät yhteydet valtakunnan johtoon. Rahaston apurahat jaettiin Presidentinlinnassa vuoteen 1955 saakka. Syöpäyhdistyksen asemaa tärkeimpänä syöpätutkimuksen rahoittajana tuki myös kaksi muuta tekijää. Ensinnäkin se ryhtyi tukemaan voimakkaasti syöpätilastoinnin kehittämistä. Se perusti vuonna 1952 Syöpärekisterin, josta tuli muutamassa vuosikymmenessä maailmanluokan syöpärekisteri ja tutkimuslaitos. Syöpäyhdistyksen hyvän kansainväliset suhteet johtivat puolestaan siihen, että ulkomaiset säätiöt ryhtyivät tukemaan suomalaista syöpätutkimusta juuri sen kautta. Näistä merkittävimmät olivat yhdysvaltalainen säätiö Damon Runyon Memorial Fund, joka tuki suomalaisia syöpätutkijoita 1952–1967 lähes 20 miljoonalla markalla ja intialais-englantilainen Lady Tata Ltd -rahasto, joka tuki 1956–57 Harald Teirin ja Kai Setälän tutkimustyötä.
Syöpäyhdistyksen ja Syöpäsäätiön yhteisen raha asiaintoimikunnan työ päättyi 1959, kun järjestöjen yhdentymiskehitys oli johtanut siihen, että ne olivat lähes täysin sulautuneet toisiinsa ja niiden toimintatavoitteet olivat lähes samat. Sen tilalle perustettiin järjestöjen yhteinen työvaliokunta, jonka puheenjohtajaksi valittiin professori Lauri Kalaja ja jäseniksi professori Sakari Mustakallio, pankinjohtajat Martti J. Paloheimo ja Osmo Toikka, päätoimittaja Osmo Mäkeläinen ja Niilo Voipio. Työvaliokunta asetti keskuudestaan raha-asiainjaoston, jonka tehtävänä oli käsitellä erityisesti raha-asioita, talousarviota ja tilinpäätökseen liittyviä kysymyksiä. Siihen valittiin Toikka, Paloheimo ja Voipio, jonka titteliksi tuli 1960-luvun vaihteessa pääsihteeri.
Syöpäjärjestöt päättävät Syöpärekisterin. toiminnan säännönmukaisesta kehittämisestä.
Syöpäjärjestöjen apusairaalat tulevat valtionavun piiriin.
Patologisen anatomian professori Erkki Saxén oli kansainvälisesti tunnettu syöpätautien asiantuntija. Hän vaikutti isänsä Arno Saxénin kanssa ratkaisevasti siihen, että Suomeen perustettiin 1952 Syöpärekisteri, josta kehittyi hänen johdollaan maailmanluokan syöpärekisteri ja tutkimuslaitos. Saxén toimi aktiivisesti kansainvälisissä tehtävissä ja auttoi monia suomalaisia tutkijoita pääsemään työskentelemään ulkomaisiin instituutteihin. Hän oli Syöpäsäätiön hallituksen jäsen 1969–88.
Työvaliokunnan muodostaminen kertoi siitä, että Syöpäsäätiön ja Syöpäyhdistyksen vuonna 1952 sopima yhteistoimintamalli ei toiminut enää 1960- luvun alun tilanteessa, jossa Syöpäjärjestöjen vastuulla oli useita sairaaloita ja satoja hoitopaikkoja. Toiminnan uudelleen suuntaamisen tarvetta lisäsi se, että järjestöjen toiminnan yhdenmukaistuminen oli johtanut siihen, että niiden yhteisestä tilinpäätösasiakirjasta oli hyvin vaikea saada selvää järjestöjen taloudellisesta tilasta. Jopa työvaliokunnan raha-asiainjaoston jäsen Niilo Voipio joutui valittamaan sitä, että yritys ”ottaa selvää erikseen säätiön ja erikseen yhdistyksen tuloksesta on melkeinpä ylivoimaista, ellei vierellä ole taseiden laadinnassa mukana ollutta henkilöä yksityiskohtaisesti selvittämässä, missä on kysymys säätiöstä, missä yhdistyksestä.”
Syöpäsäätiön ja Syöpäyhdistyksen yhteinen työvaliokunta perustetaan.
William Thuringin säätiö perustetaan.
Kun Syöpäjärjestöjen organisaation yksinkertaistamista ryhdyttiin vakavasti pohtimaan 1962, esille nousi monta vaihtoehtoa. Niistä Syöpäyhdistyksen lainopillisena asiantuntijana käytetty ja sen hallitukseen vuodesta 1956 kuulunut hallintoneuvos Urho Miettinen piti suositeltavimpana ehdotusta, jonka mukaan kummankaan yhteisön sääntöihin puuttumatta muutetaan Syöpäyhdistyksen ja Syöpäsäätiön yhteistoimintasopimusta siten, että toisesta tulee toimiva ja toisesta omistava organisaatio.
Miettinen katsoi, että organisaatioiden yleisen luonteen ja historian huomioon ottaen Syöpäyhdistyksen tulisi toimia sairaalatoimintaa, valistustyötä ja koulutustoimintaa harjoittavana järjestönä, joka tukee myös tieteellistä tutkimustyötä ja ylläpitää Syöpärekisteriä. Syöpäsäätiö puolestaan toteuttaisi oman tarkoituksensa ja lahjoittajien toivomukset käyttäen Syöpäyhdistystä toimeenpanevana elimenään ja myöntämällä sille sen toiminnassaan tarvitsemat varat. Syöpäyhdistys luovuttaisi Syöpäsäätiölle kaiken sille kertyneen omaisuutensa ja myös sille osoitetut uudet testamenttivarat, koska testamentin vastaanottaja voi toteuttaa lahjoittajan tahdon säätiön välityksellä.
Syöpäilmoitusten lähettäminen Lääkintöhallitukselle tulee pakolliseksi.
Syöpäjärjestöt joutuvat edelleen sijoittamaan suuren osan saamistaan lahjoituksista sairaaloiden rakentamiseen.
Rouva Vilma Teuronen toimi Syöpäsäätiön adressipalvelun hoitajana 1951–58 ja kassanhoitajana 1959–62. Vuonna 1962 hän siirtyi Syöpäjärjestöjen keskustoimiston kassanhoitajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuoden 1982 lopulle asti.
Urho Miettinen toimi säätiöasioiden esittelijänä oikeusministeriössä, joten hänen asiantuntemukseensa Syöpäjärjestöt saattoivat luottaa. Miettisen hahmottelema Syöpäsäätiön ja Syöpäyhdistyksen uusi yhteistoimintaohjesääntö hyväksyttiin marraskuussa 1963, ja se tuli voimaan vuoden 1964 alussa.
Päätös merkitsi sitä, että Syöpäsäätiö luopui omasta henkilökunnastaan Syöpäyhdistyksen henkilöstön ryhtyessä huolehtimaan sen tehtävistä korvausta vastaan. Säätiön viimeiset omat työntekijät olivat talouspäällikkö Eino Rämänen, pääkirjanpitäjä Marjatta Kainulainen, kassanhoitaja Vilma Teuronen ja tekstaaja Reino Luoto, jotka kaikki siirtyivät Luotoa lukuun ottamatta yhdistyksen palkkalistoille.
Syöpäsäätiön ja Syöpäyhdistyksen uusi yhteistoimintaohjesääntö hyväksytään.