Apurahojen jakautuminen
Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenten tärkein säätiö oli 1918 perustettu Alfred Kordelinin rahasto, joka viitoitti suomalaisten tiedesäätiöiden apurahapolitiikkaa 1940-luvulle saakka. Säätiön 1920-luvun alussa luoman kannan mukaan tieteellinen työ koostui pääasiassa lahjakkaiden tutkijoiden henkilökohtaisista suorituksista.
Koska apurahojen määrä oli rajallinen, tieteellistä tutkimusta voitiin parhaiten edistää siten, että stipendit suunnattiin pääosin kokeneille dosentti- ja professoritasoisille tutkijoille, jotka käyttivät ne parhaaksi katsomallaan tavalla tieteen hyödyksi. Tämä periaate merkitsi sitä, että säätiöt eivät aluksi panostaneet juurikaan tutkijankoulutukseen.
Apurahoja ei siten myönnetty oppiarvojen saamiseksi, siis esimerkiksi väitöskirjatyöhön, joten tutkijan uralle tähdänneet nuoret tutkijat joutuivat turvautumaan oman perheen, harvojen mesenaattien tai tilapäistöiden varaan. Tätä periaatetta ei kuitenkaan noudatettu kirjaimellisesti, sillä niin Kordelinin säätiö kuin monet muutkin säätiöt alkoivat vähitellen myöntää lahjakkaiksi osoittautuneille tutkijoille apurahoja myös väitöskirjan tekoon.
Apurahojen hakijat ymmärsivät lisäksi muotoilla hakemuksensa niin, että niissä ei tuotu selkeästi esiin, että kysymyksessä oli väitöskirjatyö.
Syöpäsäätiön apurahojen jakautuminen lukumääräisesti ja sukupuolen mukaan 1964–2022
Syöpäsäätiön myöntämien tieteellisten apurahojen jakautuminen eri käyttötarkoituksiin 1964–2022
Syöpäsäätiö aloitti säännöllisen apurahanmyöntönsä tavalla, joka poikkesi Kordelinin säätiön kannasta siinä, että tukea ei aluksi myönnetty lainkaan professoreille. Vuonna 1964 tukea myönnettiin kolmelle lääketieteen tohtorille, muiden apurahojen saajien ollessa lääketieteen lisensiaatti- ja kandidaattitason tutkijoita lukuun ottamatta yhtä filosofian kandidaattia. Kaikki saivat apurahan eri syöpien tutkimuksen, ei väitöskirjan tekoon. Sama linja jatkui seuraavana vuonna sillä erotuksella, että nyt apurahan saajien joukossa ei ollut yhtään lääketieteen tohtoria, mutta yksi luonnontieteiden kandidaatti, Matti Hakama.
Vuonna 1966 apurahan sai jo pari dosenttia, Ilkka Häkkinen ja Lauri Laitinen, mutta ensimmäinen professori ilmestyi apurahan saajien listalle vasta 1971, jolloin Sakari Timonen sai 1 000 markan apurahan kutsuakseen tohtori O. A. N. Husainin Suomeen esitelmöimään Sytologiyhdistyksen ja Suomen Gynekologiyhdistyksen koulutustilaisuuksiin. Ensimmäinen apurahan tutkimuksen tekoon saanut professoritason tutkija oli apulaisprofessori, myöhempi Turun yliopiston kliinisen kemian professori Veikko Näntö, jolle vuonna 1979 myönnettiin 10 000 markkaa (runsaat 6 200 euroa) tutkimukseen ”Hivenmetallimääritykset pahanlaatuisten kasvaintautien diagnostiikassa ja hoitovasteen seurannassa”. Professorit alkoivat yleistyä apurahojen saajina vasta 1990-luvun vaihteessa.
Vuonna 1966 apurahan sai jo pari dosenttia
Syöpäsäätiön apurahojen jaosta vastasi vuoteen 1973 saakka tieteellinen valiokunta, jonka tiedemiesjäsenet Osmo Järvi, Lauri Kalaja, Erkki Saxén ja Sakari Timonen olivat kaikki kokeneita professoreita, joten heillä oli hyvä käsitys siitä, miten apurahoilla voitiin parhaiten edistää suomalaista syöpätutkimusta. He päätyivät jakamaan apurahat pääosin nuorille eteviksi havaitsemilleen tutkijoille, jotka edustivat syöpätutkimuksen eri aloja. Valitsijoiden taustan vuoksi apurahoja meni paljon patologeille, mutta myös monille muille aloille, kuten radiologeille, immunologeille sekä suolisto- ja keuhkosyövän tutkijoille. Matti Hakaman lisäksi myös muut Syöpärekisterin tutkijat, lääketieteen lisensiaatti Lyly Teppo ja yhteiskuntatieteitten kandidaatti Marja Lehtonen, saivat apurahoja.
Valiokunta onnistui valinnoissaan pääosin hyvin, sillä ensimmäisten apurahojen saajien joukkoon kuuluivat muun muassa myöhemmät tunnetut tutkijat patologi Eero Saksela, molekyylibiologi Kai Simons, immunologi Pekka Häyry ja virologi Antti Vaheri. Ensimmäisenä vuonna apurahan sädevammoja ja niiden hoitoa koskevaa tutkimusta varten saanut Aarne Rintala lähti Vietnamin sodan aikana 1972 kirurgiksi Saigoniin. Siellä hän hoiti muun muassa ihonsiirroilla Phan Thi Kim Phúc -nimistä tyttöä, joka juoksi alasti ja tuskissaan napalmin polttamana yhdessä kaikkien aikojen tunnetuimmista sotakuvista.
Matka-apurahoja myönnettiin alkuvuosina vähän, ja ne suuntautuivat pitkään pääosin Eurooppaan.
Valiokunnan jäsenet olivat itse tehneet opintomatkoja ulkomaille, joten he ymmärsivät, kuinka tärkeää oli, että nuoret tutkijat pääsivät hakemaan tietoja kansainvälisen syöpätutkimuksen uusimmasta kehityksestä. Varojen puutteen vuoksi ensimmäiset matka-apurahat voitiin kuitenkin myöntää vasta 1969, jolloin Olga ja Otto Källströmin muistorahasto ja Professori Lauri Kalajan rahasto jakoivat yhteensä kolme apurahaa Englantiin tehtäviä opintomatkoja varten. Erityisesti opintomatkojen tukemiseen tarkoitettu Kalajan rahasto myönsi vuosittain matka-apurahoja vuoteen 1993 saakka ja sitten vielä vuonna 2017, jolloin se siirrettiin Syöpäsäätiön käyttörahastoon.
Matka-apurahoja myönnettiin alkuvuosina vähän, ja ne suuntautuivat pitkään pääosin Eurooppaan, erityisesti Englantiin, osin niitä käytettiin myös ulkomaisten tutkijoiden kutsumiseksi Suomeen esitelmöimään. Aluksi matkaapurahat menivät pääosin dosenteille. Ensimmäisenä lääketieteen lisensiaattina ja naisena 1 000 markan matka-apurahan sai 1972 Liisa Tuominen Lontooseen suuntautunutta opintomatkaa varten. Kolmen vuoden kuluttua myös lääketieteen ja kirurgian tohtori Eeva Nordman saattoi tehdä apurahan turvin opintomatkan Lontooseen ja lääketieteen lisensiaatti Irma Soini symposiumimatkan New Yorkiin. Soinin matka oli ensimmäinen Syöpäsäätiön tukema matka Yhdysvaltoihin, joka oli noussut toisen maailmansodan jälkeen lääketieteen johtomaaksi.
Tutkijat matkustivat Syöpäsäätiön tuella 1970-luvulta lähtien lähes kaikkialle maailmaan Argentiinaa, Meksikoa ja Japania myöten, mutta suosituimmiksi kohteeksi vakiintuivat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Saksa, Ranska ja Ruotsi. Matka-apurahojen määrä alkoi kasvaa vasta 1990-luvulla, jolloin tehtiin vuosittain keskimäärin hieman alle 50 matkaa. Matka-apurahat jaettiin 1990-luvun puolivälistä lähtien keväisin, apurahojen pääjaon tapahtuessa marraskuussa. 2000-luvulla vuosittaisten matkojen määrä nousi runsaaseen 60:een, kunnes korona pysäytti matka-apurahojen myöntämisen vuosiksi 2021 ja 2022. Vuonna 2023 matka-apurahoja myönnettiin jälleen, nyt saajia oli 64.
Puutteellisten tietojen vuoksi kohdemaista ei ole mahdollista laatia yhtenäistä esitystä, mutta Yhdysvallat pysyi 2000-luvulla selvästi suosituimpana määränpäänä, ja myös Euroopan vanhat suosikkikohteet säilyttivät hyvin asemansa. Sen sijaan Neuvostoliittoon ja Venäjälle Syöpäsäätiön apurahoilla ei juuri matkustettu.
Matka-apurahojen jakautuminen lukumääräisesti ja sukupuolen mukaan 1969–2003
Väitöskirja-apurahojen jakautuminen lukumääräisesti ja sukupuolen mukaan 1981–2002
Apurahan saajien määrä ei juuri kasvanut 1980-luvun alkuun mennessä, mutta apurahojen keskimääräinen suuruus sentään nousi inflaation kyydittämänä liki kolminkertaiseksi. Vaikka suuri osa apurahoista meni edelleen nuorille tutkijoille, ensimmäiset varsinaiset väitöskirja-apurahat myönnettiin vasta 1981. Tuolloin Paasikiven rahasto myönsi Pentti P. Kilkulle 5 000 markkaa väitöskirjan painattamiseen ja Aura, Anna ja Hanna Vuolle-Apialan rahasto Susan Pfeiferille 15 000 markkaa väitöskirjatyön loppuun viemiseen.
Vuosina 1982–83 väitöskirja-apurahoja ei jaettu, mutta vuodesta 1984 lähtien tukea ryhdyttiin jakamaan joka vuosi. Aluksi tuen tärkein rahoittaja oli Paasikiven rahasto, joka myönsi vuosina 1984–91, 1996–98 ja 2013 apurahoja pääasiassa vain väitöskirjan tekijöille. 2000-luvulla Syöpäsäätiön käyttörahastosta tuli huomattavin väitöskirja-apurahojen myöntäjä.
Väitöskirja-apurahojen määrä nousi 1980-luvun lopulla 36:een, mutta sitten nousu pysähtyi vuosiksi, kunnes 1997 saavutettiin kaikkien aikojen huippu, 48 apurahaa. 2000-luvulla myönnettyjen väitöskirja-apurahojen määrä vaihteli vuosittain huomattavasti, 6:sta 40:een. Vaikka Syöpäsäätiön apurahat eivät olleet työskentelyapurahoja vaan niin sanottuja kannustusapurahoja, niistä kilpailtiin tiukasti. Apurahoja myönnettiin pääasiassa vain työssään jo hyvin edenneille tutkijoille. Käytännössä edellytyksenä oli, että vähintään yli puolet työstä täytyi olla valmiina, mutta usein rahoitukseen vaadittiin lisäksi ainakin yksi hyväksytty julkaisu.
Pääosa Syöpäsäätiön apurahoista on aina myönnetty tutkimustyöhön, jonka osuus koko stipendisummasta oli 1980-luvulla yli 83 prosenttia, nousi 1990- luvulla lähes 88 prosenttiin ja 2000-luvun toisella vuosikymmenellä jo yli 95 prosentin. Tutkimusapurahojen osuuden suuruutta ja sen kasvua selittää osittain se, että niihin sisältyi aluksi usein aputyövoiman palkkaus, myöhemmin tutkimusryhmän kulut, mutta pääosin syynä on ollut pyrkimys parantaa tutkimustyön edellytyksiä. (Kuvio 5, s. 144).
Vuonna 1995 Syöpäsäätiö ryhtyi myöntämään apurahoja myös psykososiaaliseen syöpätutkimukseen, joka tutkii muun muassa syövän syntyyn, vaaratekijöihin, toteamiseen sekä eri vaiheisiin liittyviä psyykkisiä ja sosiaalisia tekijöitä. Tähän tutkimukseen kohdennetun apurahan kyseisenä vuonna saivat lääketieteen tohtori Klaus Lehtinen, dosentti Teuvo Tammela sekä filosofian maisteri Arja Aho ja tutkimusprofessori Jouko K. Lönnqvist.
Kun psykososiaalisen syöpätutkimuksen tutkijoiden sinänsä tärkeiksi koetut tutkimushankkeet eivät 2000-luvun vaihteessa enää oikein menestyneet tiukassa 150 kilpailussa perustustutkimuksen ja kliinisen tutkimuksen hakemusten rinnalla apurahalautakunnassa, Syöpäyhdistyksen pääsihteeriksi 2003 tullut Harri Vertio sai aikaan sen, että kevään 2006 hakuun tulivat matka-apurahojen lisäksi myös psykososiaalisen syöpätutkimuksen apurahat. Tämä erillinen haku järjestettiin vuoteen 2018 asti, jolloin siitä luovuttiin hakemusten määrän vähentymisen vuoksi. Kun psykososiaaliseen tutkimukseen kohdennetulla rahoituksella ei ollut saavutettu toivottua tieteellisen tason nousua, vuoden 2022 apurahojen hakuohjeissa ei ollut enää mainintaa erillisen rahoituksen varaamisesta tähän kohteeseen, joten alan tutkijoiden oli haettava samaa rahoitusta kuin muutkin tutkijat.
Apurahat tarjosivat tilaisuuden sekä tutkimustyöhön että jatko-opintojen rahoittamiseen, minkä vuoksi niistä kilpailtiin tiukasti ja niiden jaon oikeudenmukaisuudesta keskusteltiin paljon. Suurin huomio ja kilpailu kohdistui aina tutkimusapurahojen ja erityisesti vuodesta 1994 lähtien suurstipendien jakoon, sillä ne mahdollistivat keskittymisen tutkimukseen ja olivat samalla osoitus siitä, että tutkijan työtä arvostettiin.
Paineet kohdistuivat erityisesti arviointitoimikuntiin, joiden tehtävä ei ollut helppo. Pelkästään arviointilautakuntien jäsenten tasapuolinen jakautuminen ei ratkaisut valintaongelmaa, vaan paljon riippui myös siitä, kuinka hyvin eri alojen hakemukset pystyivät täyttämään arviointitoimikuntien kriteerit eri vuosina. Lisäksi perussyynä ei ollut itse valinta vaan apurahojen niukkuus, joka oli ollut säätiöiden pääongelma itsenäisyyden alkuajoista alkaen. Hyvien hakemusten ja vähäisen jaettavan apurahamäärän ristiriitaan tuskastunut professori Gustaf Komppa totesi Kordelinin säätiön vuoden 1946 jaon yhteydessä, että sen tarkoituksenmukaiseen toteuttamiseen olisi tarvittu eräänlaista ”viiden leivän ja kahden kalan” ihmettä. Kompan tavoin Syöpäsäätiön arviointilautakunnatkaan eivät kyenneet tällaista ihmettä taikomaan.
Niin tieteellisen valiokunnan aikana kuin apurahalautakunnan aikana suurin osa apurahoista meni perustutkimusta tekeville tutkijoille. Vuosina 1989–94 perustutkimus sai keskimäärin noin 70 prosenttia apurahoista kliinisen tutkimuksen joutuessa tyytymään noin 20 prosenttiin ja epidemiologisen tutkimuksen ja matka-apurahojen yhteisen osuuden jäädessä 10 prosenttiin. Kliinisen tutkimuksen osuus nousi 2000-luvun vaihteessa yli 40 prosentin, millä tasolla se säilyi pitkälle 2020-lukua nousten 2018 jopa yli 50 prosentin. (Seuraava kuvio).
Syöpäsäätiön myöntämien tutkimusapurahojen jakautuminen perustutkimukseen ja kliiniseen tutkimukseen sekä epidemiologiseen tutkimukseen 1989–2022
Nopeasti toteutettavissa oleva perustutkimus sopi Syöpäsäätiön uusien apurahojen jaossa noudattamaan korkeintaan kahden tai kolmen vuoden sykliin huomattavasti paremmin kuin epidemiologinen ja suurelta osin myös kliininen tutkimus, jotka olivat usein pitkäkestoisia. Syövän aiheuttaneen altistuksen jälkeen voi kestää vuosikausia ennen kuin syöpä alkaa kehittyä, minkä vuoksi myös altistuneita ryhmiä olisi pystyttävä seuraamaan yhtä pitkään oikeiden tulosten saamiseksi. Sama koskee myös syövän ehkäisemiseksi tehtäviä interventio- ja seulontatutkimuksia.
Syöpäsäätiön riittävän monivuotinen tuki laadukkaille pitkäkestoisille tutkimuksille on parhaiten onnistunut normaalin apuraha-anomuskäytännön ulkopuolella.
Yhdestä kolmeen vuoteen pituiseen sykliin sopivat sairauslähtöiset tutkimukset takaisivat nopeammat mutta samalla myös epäluotettavammat tutkimustulokset kuin altistuslähtöiset tutkimusmenetelmät. Syöpäsäätiön riittävän monivuotinen tuki laadukkaille pitkäkestoisille tutkimuksille on parhaiten onnistunut normaalin apuraha-anomuskäytännön ulkopuolella.
Esimerkiksi Syöpärekisteri on kyennyt hyvin kantamaan vastuun monivuotisten hankkeiden toteutuksesta ja valvonnasta. Talouslaman aiheuttamat julkisen tutkimusrahoituksen leikkaukset vähensivät erityisesti kliinisen tutkimuksen määrärahoja. Solujen ja molekyylien parissa työskentelevät perustutkimuksen edustajat pystyivat pitämään apurahahanoja auki paremmin kuin kliinisen tutkimuksen edustajat, jotka tekevät potilaisiin kohdistuvaa tutkimusta.
Syöpäsäätiössä asiasta oltiin huolestuneita, sillä kliininen tutkimus pyrkii kehittämään myös syöpätauteihin uusia hoito- ja diagnoosimenetelmiä sekä edistämään terveydenhuollon toimintatapoja. Kliinisen tutkimuksen tuloksia voitiin myös ottaa käyttöön hyvinkin nopeasti, kun taas perustutkimus saattaa johtaa tuloksiin vasta vuosikymmenten tai jopa -satojen kuluttua. Silloin ne tosin voivat olla ratkaisevan tärkeitä.
Yliopistosairaaloissa tehtävän kliinisen tutkimustyön mahdollistavaa VTR-rahoitusta (aiemmin EVO-rahoitus) oli lisätty 1990-luvulla, mutta 2000-luvun alussa sitä leikattiin niin, että tuki putosi vuosituhannen alun 90 miljoonasta liki neljännekseen eli 25 miljoonaan euroon vuoteen 2020 mennessä. Syöpäjärjestöt vetosivat yhdessä Duodecimin, Lääketeollisuus ry:n, Suomen Lääkäriliiton ja lääketieteellisten tiedekuntien sekä muiden lääketiedettä tukevien säätiöiden kanssa eduskuntaan VTR-rahoituksen turvaamiseksi. Vetoomus ei johtanut tulokseen, vaikka tämä rahoitus oli keskeinen sidonnaisuuksista vapaan kliinisen tutkimuksen mahdollistaja ja edesauttoi osaltaan kliinisten tutkijoiden urapolkujen kehittämistä.
Rahoituksen puute johti siihen, että lääketieteellisen tutkimuksen painopiste alkoi siirtyä kliinisestä ympäristöstä perustutkijoiden laboratorioihin, ja biolääketieteellisestä tutkimuksesta ryhtyivät vastaamaan lähes yksinomaan biotieteilijät lääkäritutkijoiden määrän vähentyessä.
Perustutkijat ovat saaneet noin kaksi kolmasosaa Syöpäsäätiön apurahoista.
Syöpäsäätiö pyrki parantamaan kliinisen tutkimuksen asemaa, mikä näkyi 2010-luvun apurahamyönnöissä siten, että alan edustajat saivat useimpina vuosina yli 40 prosenttia apurahoista, vuosina 2012 ja 2018 ensimmäisen kerran yli puolet.
Tutkimusapurahojen trendi toistui Syöpäsäätiön myöntämien suurapurahojen jakaumassa. Vuosien 1993–2001 kahdeksasta suurapurahasta perustutkijat saivat 6, vuosien 2002–08 7 apurahasta 3, vuosien 2009–15 13 apurahasta 8 ja vuosien 2016–22 19 apurahasta 14. Kaikkiaan perustutkijat ovat saaneet noin kaksi kolmasosaa Syöpäsäätiön jakamista suurapurahoista. (Kuvio 9, s. 154).
Yliopistoittain tarkasteltuna ylivoimaisesti eniten apurahoja 1900-luvun lopulla saivat Helsingin yliopiston tutkijat (keskimäärin noin 40 prosenttia tutkimusapurahoista), seuraavaksi eniten apurahoja meni Turkuun ja Ouluun, vähiten Tampereelle ja Kuopioon. 2000-luvun alussa keskussairaaloiden osuudet vaihtelivat vuosittain melkoisesti, mutta Helsingin yliopisto pysyi selvästi suurimpana, Turun yliopisto vahvistui 2010-luvulla, mutta myös Tampereen ja Itä-Suomen (Kuopio ja Joensuu) yliopistot saivat ajoittain paljon apurahoja muiden osuuden jäädessä pääosin alle 10 prosenttiin.
Syöpäsäätiön apurahojen jakautumisen sukupuolittainen tarkastelu kuvastaa sitä suurta muutosta, joka suomalaisessa tiede-elämässä on tapahtunut toisen maailmasodan jälkeen. Suomalaisten säätiöiden vuosina 1919–59 lääketieteelle myöntämistä apurahoista naiset saivat noin 10 prosenttia. Tämä jälkeen naisten asema alkoi vähitellen parantua, mutta Syöpäsäätiössä näin kävi hitaasti.
Sen apurahat menivät ensimmäisen 10 vuoden ajan pääosin miehille. 1970-luvulla naiset saivat noin 15 prosenttia ja seuraavalla vuosikymmenellä noin kolmanneksen apurahoista. Vuosisadan lopulla ero tasoittui jo huomattavasti, vaikka miehet saivat aina enemmän apurahoja lukuun ottamatta vuotta 1998, jolloin molemmat sukupuolet saivat 79 apurahaa. Uusi vuosituhat merkitsi uutta aikaa, sillä naiset saivat vuonna 2001 ensimmäisen kerran enemmän apurahoja kuin miehet.
Syöpäsäätiön myöntämien suurapurahojen määrän jakautuminen perustutkimukseen ja kliiniseen tutkimukseen sekä epidemiologiseen tutkimukseen 1994–2022
Koko vuosikymmenen aikana naiset saivat lähes 53 prosenttia apurahoista, ja seuraavalla vuosikymmenellä osuus nousi jo yli 55 prosenttiin. Sukupuolijakautuma oli kääntynyt 30 vuodessa päinvastaiseksi.
Tämä kaikkien apurahojen perusteella tehty tarkastelu ei anna täyttä kuvaa asiasta, sillä eri käyttötarkoituksiin jaettujen apurahojen sukupuolijakautumat erosivat toisistaan. Vuoden 1991 jälkeen miehet ovat saaneet naisia enemmän matka-apurahoja vain 1993, 1996, 2004, 2019. Suurimmillaan ero oli naisten hyväksi vuonna 2013, jolloin miehet saivat vain runsaan neljäsosan matka-apurahoista.
Väitöskirjojen suhteen tilanne oli varsin samanlainen kuin matka-apurahojen. Vuoden 1991 jälkeen miehet eivät ole saaneet yhtenäkään vuonna naisia enemmän väitöskirja-apurahoja. Jyrkimmillään ero oli 2010-luvun alussa, jolloin miehet saivat vain runsaat 10 prosenttia apurahoista.
Tutkimusapurahojen jakauma on melkoisen toisenlainen. Miehet ovat saaneet aina naisia enemmän apurahoja lukuun ottamatta vuotta 2019, jolloin naiset saivat 32 apurahaa miesten joutuessa tyytymään 31:een. Suurimmillaan ero oli 1960- ja 1970-luvulla, jolloin naiset saivat vain runsaat 10 prosenttia tutkimusapurahoista. Vielä vuoden 2010 jälkeen, jolloin suurin osa matka- ja väitöskirja-apurahoista meni naisille, miestutkijat saivat tutkimusapurahoista lähes 58 prosenttia.
Suurapurahojen suhteen tilanne on miesten hyväksi vielä jyrkempi kuin tutkimusapurahoissa.
Suurapurahojen suhteen tilanne on miesten hyväksi vielä jyrkempi kuin tutkimusapurahoissa. Vuoden 1994 jälkeen myönnettyä 47 suurapurahaa on ollut jakamassa 52 tutkijaa, joista miehiä on ollut 41 eli lähes 79 prosenttia. Tilanne on hieman tasoittunut vuodesta 2010 lähtien, sillä sen jälkeen jaetuista 31 suurapurahasta naistutkijat ovat saaneet 10 eli vajaan kolmanneksen. Ero vielä korostuu, jos huomioon otetaan myös myönnettyjen apurahojen suuruus. Miestutkijat hakevat ja myös saavat naistutkijoita suurempia apurahoja.
Näyttää siltä, että mitä vaikeammin saatavasta apurahasta on kysymys, sitä paremmin miestutkijat ovat menestyneet kilpailussa. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että näihin apurahoihin pääsee pääosin osalliseksi vasta pitkään alalla vaikutettuaan, ja tällaisten senioritutkijoiden joukossa miehet ovat olleet valtaenemmistönä – ainakin toistaiseksi.
Maailman tunnetuimpiin syöpägenetiikan tutkijoihin kuuluva lääketieteen tohtori Lauri Aaltonen työryhmineen on saanut eniten Syöpäsäätiön apurahaa.
Tutkimusapurahojen jakautuminen lukumääräisesti ja sukupuolen mukaan 1964–2022
