Ratkaiseva kansalaiskeräys
Syöpäsäätiön tavoitteiden saavuttamisen sai pääosin vastuulleen työvaliokunta, jonka osalle tuli varojen kokoaminen syöpäpoliklinikan perustamista varten. Mecklinillä oli kokemusta asiassa, sillä hän oli ollut puheenjohtajana Kalevala Koru Oy:n varainkeräystoimikunnassa. Aluksi päätettiin suuntautua lahjoitusten hankkimiseen, mitä varten säätiö sai toukokuussa 1948 valtiovarainministeriöltä luvan vastaanottaa 100 000 markan suuruisia ja sitä suurempia lahjoituksia, avustuksia ja testamentteja, jotka lahjoittajat saivat vähentää verotettavasta tulostaan.
Säätiö sai kevään aikana Stockmann Oy:ltä 25 000 markan ja Helsingin Sanomilta 100 000 markan lahjoitukset. Työvaliokunta ymmärsi kuitenkin nopeasti, että pelkästään yritysten ja yksityisten ihmisten lahjoitusten varaan se ei voinut varainkeruutaan rakentaa, sillä sodan tuhoja korjaavassa maassa lahjoitusvarat olivat rajalliset ja niiden pyytäjiä oli useita sotainvalideista alkaen. Muita keinoja oli siis keksittävä. Työvaliokunta kääntyi muun muassa juuri apurahojensa jaon aloittaneen Sigrid Jusélius Stiftelsen puoleen tieteellisten laitteiden hankkimiseksi syöpäpoliklinikkaan ja pyrki kokoamaan varoja erilaisilla myyntitoiminnoilla ja muotinäytöksillä. Yksityisyrittäjien Liiton naiset tarjoutuivat järjestämään toukokuun aikana mannekiininäytöksen säätiön nimissä ja hyväksi.
Työvaliokunta harkitsi aluksi myös lelujen ja koriste-esineiden teettämistä, säätiön merkin valmistamista määräpäivänä myytäväksi ja filmitähtipostikorttien myyntiä, mutta lopulta päädyttiin kehittelemään ajatusta säätiön surunvalitteluadressista, jota käyttämällä jokainen kansalainen voisi antaa tukensa syövänvastustamistyölle. Surunvalitteluadressin luonnos tilattiin Mecklinin hyvin tuntemalta taiteilija Germund Paaerilta, joka suunnitteli pitkään käytetyn adressin. Mecklinillä oli liike-elämän kokemusta, mutta nyt hän toimi varomattomasti. Vaikka säätiöllä ei ollut varoja, Tilgmann Oy:ltä tilattiin kerralla 30 000 adressia luottaen siihen, että maksu voidaan hoitaa niiden myyntituloilla. Adresseista 5500 oli hienoja, pääosin yrityksille suunnattuja juhla-adresseja, joiden hinnaksi määrättiin 1000 markkaa. Tavallisen adressin sai 200 markalla. Adressien myynti aloitettiin pankeissa, mutta myyntiverkostoa pyrittiin laajentamaan nopeasti.
Vuoden 1949 vaihteessa säätiön taloudellinen tilanne näytti hyvältä, kun Einar Ahlströmin yritykset E. Ahlström Oy ja Idman Oy olivat kumpikin ostaneet adresseja 50 000 markan arvosta ja Oy Karl Fazer Ab oli lahjoittanut säätiölle 100 000 markkaa. Hetkellinen menestys johti haaveiluihin. Työvaliokunta mietti Erottaja 7:ssä olevan huoneiston ostamista 10 miljoonan markan hintaan ja pohti myös oman talon rakennuttamista ja lisähenkilökunnan palkkaamista. Suunnitelmat olivat kuitenkin taloudellisesti hetteisellä pohjalla. Säätiölle oli kertynyt lahjoituksia vain hieman yli 500 000 markkaa, ja adressikauppa olisi täydellisesti onnistuessaankin tuottanut vain hieman yli kymmenen miljoonaa markkaa, josta olisi pitänyt vähentää lähes 1,5 miljoonaan markkaan kohonneet painatus- ja mainoskulut. Lisäksi säätiöllä oli sen toimistosta aiheutuvia palkka ynnä muita kuluja yli miljoonan markan edestä.
Syöpäsäätiö päättää alkaa myydä adresseja ja tekee jättitilauksen Tilgman Oy:ltä.
Kun taloudelliset tosiasiat selvisivät muutaman kuukauden kuluttua, euforia vaihtui dysforiaan. Säätiö joutui rahanpuutteesta perumaan jo päätetyn mainoskampanjan, ja maaliskuussa se vapautti työvaliokunnan tehtävistään. Ensimmäisen toimistonhoitajan Leena Kotosen erottua hänen tilalleen valittu neiti Britel Koskinen kutsuttiin hallituksen kokouksiin ja velvoitettiin suunnittelemaan toimia adressien myynnin tehostamiseksi. Kesällä 1949 säätiön toimisto siirrettiin Setälän vastaanottohuoneesta Kalevala Koru Oy:n toimistoon Bulevardi 6:een, josta se siirrettiin pian Oy Kontera Ab:n huoneistoon Fredrikinkatu 30:een. Yhtiön toimitusjohtajana oli Syöpäsäätiön rahastonhoitaja O. O. Markula.
Kun taloudelliset tosiasiat selvisivät muutaman kuukauden kuluttua, euforia vaihtui dysforiaan.
Henkilövaihdokset jatkuivat Hotelli Kämpin juhlakerroksessa 11.4.1949 järjestetyssä säätiön vuosikokouksessa, jossa hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin lisensiaatti Carl-Erik Johanson Mecklinin siirryttyä hallituksen jäseneksi. Muut hallituksen jäsenet jatkoivat tehtävissään, kunnes Venny Snellman sai pyynnöstään 27.4.1949 eron hallituksen jäsenyydestä. Myös seuran sihteeri vaihtui, kun Osmo Mäkeläisen tilalle tuli ensin Maija Penttilä ja pian O. O. Markula, joka hoiti edelleen myös rahastonhoitajan tehtäviä.
Uuden hallituksen tärkein tehtävä oli säätiön talouden turvaaminen. Useista myyntitempauksista huolimatta adressien myynti oli edennyt suurista mainoskuluista huolimatta niin huonosti, että säätiö joutui käyttämään lahjoituksina saamiaan varoja tarkoitustensa edistämisen sijaan erääntyneiden painatuslaskujen maksamiseen Tilgmann Oy:lle. Kireän taloudellisen tilanteen helpottamiseksi Maija Penttilä ja Einar Ahlström ryhtyivät keväällä 1949 pohtimaan mahdollisuuksia rahankeräyksen järjestämiseen Syöpäsäätiön talouden turvaamiseksi. He kääntyivät Arvo Puukarin ja Niilo Voipion puoleen kysyen neuvoja siihen, miten rahaa kerätään. Puukari oli Suomen Huollon toiminnanjohtajana huolehtinut avustusten kokoamisesta pääasiassa sotaleskille ja -orvoille sekä siirtoväelle, ja Voipio oli puolestaan vastannut sen alaisen Kansanavun johtajana sen 1948–49 järjestämän menestyksellisen suurkeräyksen toteutuksesta. Kansanapu-keräyksen jatkajaksi perustettiin 1949 Yhteisvastuukeräys. Saatuaan vielä sisäasiainministeriöltä käytännön ohjeita Penttilä ehdotti Syöpäsäätiön hallitukselle kansalaiskeräyksen järjestämistä.
Vilkkaan keskustelun jälkeen hallitus päätti anoa lupaa kansalaiskeräyksen järjestämiseksi ja aloitti neuvottelut Mainostoimisto Taucherin kanssa sen toteuttamisesta. Kesän 1949 aikana Syöpäsäätiön taloudellinen ahdinko kiristyi, mikä johti sen toimiston henkilökunnan vapauttamiseen tehtävistään ja keskusteluihin toimiston lakkauttamisesta kokonaan. Tilanne vaikeutui entisestään Taucherin ilmoitettua, että sen laskelma kansalaiskeräyksen aiheuttamista kuluista nousi noin kolmeen miljoonaan markkaan. Tätä riskiä Syöpäsäätiön hallitus ei uskaltanut ottaa vaan alkoi etsiä ratkaisuja, jotka vähentäisivät sen vastuuta keräykseen liittyvistä vastuista. Selvimmiksi vaihtoehdoiksi nousivat kansalaiskeräyksen järjestäminen yhdessä Suomen Syöpäyhdistyksen kanssa tai sellaisen tahon tai henkilön löytäminen, joka hoitaisi keräyksen omalla vastuullaan.
Koska Syöpäyhdistyksen puoleen kääntyminen koettiin hieman kiusalliseksi, Syöpäsäätiön edustajat aloittivat ensin neuvottelut vaalikampanjoiden suunnittelijana ansioituneen Matti Viherjuuren kanssa. Hän tarjoutui hoitamaan keräyksen säätiön täysivaltaisena asiamiehenä ja lupautui 500 000 markan palkkiota vastaan hankkimaan säätiölle 3–4 miljoonan markan käyttövaratakauksen Mainostoimisto Taucherin avulla. Hän oli myös valmis käymään säätiön nimissä talouselämän johtavien henkilöiden kanssa neuvotteluja takuusitoumusten saamiseksi ja hankkimaan keräykseen tarvittavan henkilöstön.
Syöpäsäätiö ajautuu talousahdinkoon.
Syöpäsäätiö myöntää ensimmäiset apurahat. Syöpäsäätiö ja Syöpäyhdistys päättävät järjestää yhdessä suurkeräyksen syöväntorjuntatyön hyväksi.
Tähänkin tarjoukseen liittyi niin paljon riskejä, että Einar Ahlström nosti elokuussa 1949 esiin Suomen Huollon toiminnanjohtajan Arvo Puukarin esittämän vaihtoehdon, jonka mukaan keräys olisi syytä toteuttaa Suomen Syöpäyhdistyksen kanssa siten, että tuotto jaettaisiin tasan. Syöpäsäätiö oli liittynyt Syöpäyhdistyksen vuosijäseneksi 1948, mutta sen hallituksessa ainakin Kai Setälä suhtautui varauksellisesti ehdotukseen. Hallituksen enemmistö päätyi kuitenkin kannattamaan yhteistyön aloittamista. Se perusti neuvotteluja varten Johansonin, Mecklinin, Ahlströmin ja Mäkeläisen muodostaman komitean, jolla oli täydet oikeudet neuvotella Syöpäyhdistyksen edustajien ja Arvo Puukarin kanssa.
Yhteistyötarjouksen esittäjäksi valittiin professori Gösta Becker, jonka tiedettiin nauttivat arvostusta Syöpäyhdistyksen johdossa. Yhdistys oli jo ehtinyt aloittaa taloutensa kohentamisen korttien myynnin avulla, mutta sen hallitus suhtautui uuteen varainhankintamahdollisuuteen myönteisesti. Maan syöpätilanne oli niin vaikea, että Syöpäjärjestöjen yhteistyötä tarvittiin täydentämään valtion syöväntorjuntatyötä. Becker valtuutettiin ottamaan yhteys yhdistyksen työvaliokuntaan heti kun Syöpäsäätiön laatima sopimusehdotus oli valmistunut. Tätä tehtävää Becker ei ehtinyt täyttämään, sillä hän kuoli yllättäen myrkytykseen 17.9.1949 apteekissa tapahtuneen reseptivirheen vuoksi.
Beckerin kuolemasta huolimatta neuvottelut etenivät niin suotuisasti, että Syöpäsäätiön hallitus saattoi jo kuukauden kuluttua käsitellä Puukarin laatimaa sopimusehdotusta, jonka mukaan hän vastaisi keräyksen toteuttamisesta Niilo Voipion ja myös Suomen Huollossa toimineen ja Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen toiminnanjohtajaksi siirtyneen Jorma Savolaisen kanssa. He perustivat nimiään kantavan avoimen yhtiön keräyksen toteuttajaksi. Molempien järjestöjen hallitukset hyväksyivät sopimusesityksen, joka oli voimassa syksyyn 1950 saakka. Ne lupasivat kumpikin lopettaa keräyksen ajaksi omat varainhankintatoimensa ja perustivat lokakuussa 1949 yhteisen neuvottelukunnan vastaamaan keräyksen toteutuksesta, huolehtimaan kertyvien varojen tarkoituksenmukaisesta käytöstä ja luomaan edellytykset järjestöjen yhteistoiminnan vakinaistamiselle.
Sakari Mustakallio oli Helsingin yliopiston ensimmäinen radiologian professori ja Sädehoitoklinikan ylilääkäri 1950–67. Hän vaikutti ratkaisevasti sädehoidon kehittymiseen Suomessa. Hän kuului Syöpäyhdistyksen ja Syöpäsäätiön neuvottelukuntaan 1949–52 ja Syöpäsäätiön hallitukseen 1952–68.
Syöpäsäätiön edustajiksi neuvottelukuntaan valittiin Johanson, Mecklin, Ahlström ja Mäkeläinen, yhdistyksen edustajiksi tulivat puolestaan professori Arno Saxén, varatuomari Jussi Malmivuo, dosentti Sakari Mustakallio sekä pankinjohtaja O. G. Nevanlinna. Neuvottelukunnan puheenjohtajaksi valittiin Ahlström ja sihteeriksi Voipio.
Neuvottelukunta pääsi nopeasti yhteisymmärrykseen keräyksen tuoton käytöstä. Syöpäsäätiön edustajat pitivät tärkeimpänä asiana syöpäpoliklinikoiden perustamista, mutta Syöpäyhdistyksen Sakari Mustakallio sai arvostettuna syöpätutkijana ja -lääkärinä heidät vakuuttumaan siitä, että syöpäpotilaiden tilannetta voitaisiin parhaiten parantaa lisäämällä sädehoitoon määrättyjen potilaiden sairaansijoja erillisen apusairaalan avulla. Jos keräysvarat riittäisivät, seuraavaksi vuoroon tulisi syöpäpoliklinikan perustaminen Helsinkiin. Syöpäsäätiön edustajien myöntyminen Mustakallion esitykseen johti siihen, että säätiö kytkeytyi mukaan lähes parin vuosikymmenen ajaksi yhä suurempia taloudellisia uhrauksia vaativan sairaalatoiminnan kehittämiseen.
Varainkeruuseen liittyi valistuskampanja, jonka tavoitteena oli lieventää käsitystä syövästä väistämättä kuolemaan johtavana tautina. Tärkeintä oli saada uusimman syöpätutkimuksen ja tehokkaan joukkotiedotuksen avulla kansalaiset uskomaan, että syöpä voidaan voittaa. Lamaannuksen tilalle haluttiin sytyttää toivonkipinä.
Suurkeräyksen päätavoitteeksi asetetaan sädehoitopotilaiden sairaansijojen lisääminen. Suurkeräykseen päätetään liittää valistuskampanja.
Myönteistä sanomaa painottavaa valistuskampanjaa ajoi erityisesti AinoMari Mecklin, joka palasi Syöpäsäätiön hallituksen puheenjohtajaksi vuoden 1950 alussa Carl-Erik Johansonin lähdettyä usean kuukauden kestäneelle opintomatkalle Keski-Eurooppaan. Koska käynnissä olivat tärkeät neuvottelut Syöpäyhdistyksen kanssa, Johanson katsoi, että puheenjohtajaksi oli valittava Mecklin, jolla oli harkintakykyä ja riittävästi taloudellista kokemusta.
Naistoimikunnan joku jäsen oli saanut puutteellista tietoa avoimen yhtiömme ja sen toimeksiantajien keskinäisestä sopimuksesta.
Mecklin sai kevään vuosikokouksessa 21.4.1950 tuekseen uusia voimia, kun säätiön kolmannessa vuosikokouksessa uusiksi hallitusjäseniksi valittiin professori Lauri Kalaja ja Yhdyspankin johtokunnan jäsen Lennart Haapanen, josta kauppaneuvos Ahlström sai tuekseen pätevän taloudellisen neuvonantajan. Ahlström oli valittu kahta päivää aiemmin myös Syöpäyhdistyksen hallitukseen, mikä lähensi järjestöjä.
Suomen Huollon toiminnassa kunnostautuneet Puukari, Voipio ja Savolainen pystyivät suhteillaan luomaan laajan ja tehokkaan kampanjaorganisaation ja kokoamaan työtä tukemaan niin maan poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen johdon kuin tiedotusvälineet ja eri ammattiryhmät ja alueelliset toimijat. Keräyksen suojelijoina olivat presidentti J. K. Paasikivi ja rouva Alli Paasikivi, jonka aloitteesta perustettiin hyvin aktiiviseksi osoittautunut naistoimikunta. Se järjesti muun muassa juhlatanssiaisia, nuorisojuhlia ja teatteriesityksiä, mutta sai aikaan myös sen, että yhteistyö avoimen yhtiön kanssa päättyi lyhyeen. Niilo Voipio antaa muistelmissaan kuvauksen episodista.
Pölkylle asti ei aivan menty. Epäilys siitä, että suuri osa keräysvaroista olisi mennyt avoimen yhtiön herrojen syviin taskuihin, oli kuitenkin sen verran rankka, että Puukari ja Savolainen astuivat syrjään ja Voipio jatkoi keräystä neuvottelukunnan palkkalaisena.
Aino-Mari Mecklin valitaan uudelleen Syöpäsäätiön hallituksen puheenjohtajaksi. Syöpäjärjestöjen suurkeräys onnistuu niin hyvin, että sitä jatketaan vuoden 1951 puolelle.
Suurmenestykseksi osoittautuneen vuoden 1950 syöpäkeräyksen kampanjajulisteessa pyrittiin osoittamaan, että syöpä voidaan voittaa tutkimuksen avulla. Syöpäpotilaiden tilanne oli vain niin huono, että käytännössä Syöpäjärjestöjen keräämät varat menivät vuosien ajaksi niiden omien apusairaaloiden ja syöpäpoliklinikoiden perustamiseen ja ylläpitoon.
Vuoden 1950 alkupuolella toteutettu keräys onnistui yli odotusten. Vaikka maassa oli samaan aikaan käynnissä lukuisia suuria hyväntekeväisyyskeräyksiä, kampanja tuotti 42,5 miljoonaa markkaa (lähes 1,9 miljoonaa euroa). Hyvästä tuloksesta huolimatta kaikkia keräykselle asetettuja tavoitteita ei kuitenkaan saavutettu, sillä varat eivät riittäneet apusairaalan tarkoituksenmukaiseen varustamiseen, syöpäpoliklinikan perustamiseen ja sen käyttöön saattamiseen sekä asuntolaluonteisen apusairaalan hankintaan Turkuun. Rahankeräystä päätettiin siksi jatkaa vuoden 1951 puolelle, mitä varten neuvottelukunta otti sihteerinsä Niilo Voipion vuoden 1950 lopulla vakinaiseen palvelukseen. Hänen tehtävänään oli valmistella uutta keräystä ja hoitaa kerättyjen varojen käyttöön liittyvät käytännön toimet. Syöpäyhdistyksen hankittua tällä kertaa asianmukaisen luvan järjestöt sopivat uuden keräyksen toteuttamisesta Voipion ja Savolaisen kanssa.
Keräys oli tarkoitus ensin tehdä osittain ovelta ovelle tehtävänä listakeräyksenä, osittain liike- ja teollisuuslaitoksille suunnattuna pyyntökampanjana, mutta kun Voipio sai tietää, että keräys tulee saamaan kahvin hyväntekeväisyyskaupasta syntyneitä varoja, listakeräyksen laajuutta voitiin kaventaa. Lopputulos oli jälleen mainio. Kun kokoon saatiin yli 17,5 miljoonaa markkaa (lähes 670 000 euroa), keräykset tuottivat yhteensä yli 60 miljoonaa markkaa (noin 2,5 miljoonaa euroa).
Hyvän tuloksen ansiosta neuvottelukunta kykeni täyttämään keräykselle asetutut tavoitteet. Turun lääninsairaalaan hankittiin laitteet sädehoidon antamiseen, Helsingistä ostettiin Espoonkadun (vuodesta 1959 Paasikivenkadun) varrella sijainnut vanha yksityissairaala tontteineen, jonne perustettiin vuoden 1951 alkupuolella Sairaskoti Radiumin apusairaala Sädehoitoklinikan potilaita varten. Vuoden lopulla sen yhteyteen avattiin ensimmäinen syöpäpoliklinikka. Vuonna 1952 aloitti toimintansa myös Syöpäyhdistyksen Turun osaston ylläpitämä Turun Radiumkoti.
Syöpäjärjestöjen suurkeräys onnistuu hyvin. Syöpäjärjestöjen sairaalatoiminta alkaa, kun Sairaskoti Radium avataan.
Sairaskoti Radium avattiin 1.3.1951 entisen yksityisen sairaalan tiloihin nykyisen Paasikivenkadun varrelle. Laitokseen voitiin aluksi sijoittaa vain 35 potilasta, mutta oikealla näkyvän lisärakennuksen valmistuttua parin vuoden kuluttua potilasmäärä nousi jo 93:een. Lopullisesti laajennus- ja muutostyöt saatiin päätökseen 1956.
Myös suurkeräyksen yhteydessä järjestetty valtakunnallinen valistuskampanja onnistui hyvin. Koko Suomen alueelle ja kaikille kansalaispiireille suunnattu tieto syöpätutkimuksen etenemisestä ja syöpähoidon uusista mahdollisuuksista antoi ihmisille toivoa. Tämä johti konkreettisiin tuloksiin, sillä tilastot osoittivat, että riittävän ajoissa hoitoon hakeutuneiden syöpäpotilaiden määrä lisääntyi.
Kampanjoiden loputtua Syöpäsäätiön ja Syöpäyhdistyksen oli päätettävä, voisivatko ne toteuttaa parhaiten tarkoitustaan itsenäisinä toimijoina vai olisiko niiden syytä sopia yhteistyönsä vakinaistamisesta. Järjestöjen yhteinen neuvottelukunta sai tehtäväkseen suunnitella puitteet niiden yhteistoiminnalle. Toimintaa varten asetettiin kolmijäseninen toimikunta, johon nimettiin Jussi Malmivuo, Osmo Mäkeläinen ja neuvottelukunnan sihteeri Niilo Voipio.
Syöpäjärjestöt ryhtyvät pohtimaan yhteistoimintansa vakinaistamista. Syöpäsäätiö saa taloutensa kuntoon.
Presidentti J. K. Paasikivi ja rouva Alli Paasikivi olivat Syöpäjärjestöjen arvovaltaisimmat tukijat 1950-luvulla. Suostuttuaan tammikuussa 1950 syövän vastaisen kansalaiskeräyksen suojelijoiksi he tukivat syöpätyötä jatkuvasti. Presidentin 80-vuotissyntymäpäivien yhteydessä 27.11.1950 perustettiin syöpätautien tieteellistä tutkimustyötä varten hänen nimeään kantanut rahasto, jonka apurahat jaettiin Presidentinlinnassa vuoteen 1955 saakka. Puolisonsa kuoleman jälkeen Alli Paasikivi jatkoi vuonna 1949 alkanutta aktiivista toimintaansa syöpätyön tukemiseksi vuosikymmenen loppuun saakka.
Suurkeräyksen ja sen yhteydessä järjestetyn valistuskampanjan tuottaman julkisuuden ansiosta Syöpäsäätiön talous oli vihdoin kunnossa, sillä se oli saanut huomattavia lahjoituksia ja sen adressimyynti oli kääntynyt voitolliseksi. Koska taloudenhoitoon kohdistui nyt paineita, säätiöön perustettiin rahavarainhoitajan tehtävä, joka annettiin pankinjohtaja Lennart Haapasen vastuulle.
Kun Syöpäsäätiö oli saanut alkuun syöpäpoliklinikan perustamishankkeen, se saattoi ryhtyä edistämään muita tarkoitusperiään, joista tärkeimpiin kuului tieteellisen tutkimustyön tukeminen. Se suhtautui asiaan vakavasti, sillä vaikeasta taloudellisesta tilanteestaan huolimatta se oli tukenut jo vuoden 1949 lokakuussa 75 000 markalla (vajaalla 4 000 eurolla) professori Per Ekwallin ja tohtori Kai Setälän tutkimustöissä käyttämien 1 500 hiiren hoitoa ja ruokintaa kolmen kuukauden ajan. Toukokuussa 1950 hiirien ylläpitoa jatkettiin vielä kahdella kuukaudella.
Taloudellisen tilanteen alkaessa näyttää paremmalta Syöpäsäätiön tavoitteet tieteellisen tuen suhteen muuttuivat kunnianhimoisemmiksi. Sen piirissä syntyi vuoden 1950 lopulla ajatus perustaa tasavallan presidentin J. K. Paasikiven 80-vuotispäivän kunniaksi hänen nimeään kantava rahasto. Kun päämies antoi asialle suostumuksensa ja Arno Saxénin esityksestä myös Syöpäyhdistyksen hallitus hyväksyi sen, Tasavallan Presidentti J. K. Paasikiven rahasto syöpätautien tieteellistä tutkimustyötä varten voitiin perustaa 27.11.1950, vain kaksi päivää myöhemmin kuin hänen tyttärensä, arkkitehti Annikki Paasikivi oli kuollut syöpään. Rahasto jakoi ensimmäiset apurahansa marraskuussa 1951 ja pysyi Syöpäjärjestöjen eniten apurahoja jakavana rahastona 1980-luvulle asti.
Vuonna 1951 yhteistyöneuvottelut alkoivat uudelleen.
Koska Syöpäsäätiön ja Syöpäyhdistyksen yhteistyö oli johtanut hyviin tuloksiin, järjestöjen yhteinen neuvottelukunta suositti sen vakinaistamista. Syöpäsäätiön hallitus päätyi kannattamaan yhteistoiminnan tiivistämistä Kai Setälää lukuun ottamatta, mutta asian eteneminen pysähtyi joulukuun lopulla 1950, kun Syöpäyhdistyksen hallitus ei hyväksynyt neuvottelukunnan laatimaa luonnosta yhteistoiminnan ohjesäännöstä. Se ilmoitti olevansa valmis yhteistoimintaan, jos Syöpäsäätiö keskittyisi vain tieteellisen tutkimustyön tukemiseen ja kiinteistöjen, poliklinikkojen ja asuntoloiden hallintaan kaikkien muiden tehtävien jäädessä vanhemman järjestön eli Syöpäyhdistyksen vastuulle. Koska yhdistys joutuisi rahoittamaan pääosan Syöpäsäätiön toiminnasta, sen tulisi saada nimetä 3–4 säätiön hallituksen jäsentä. Se olisi puolestaan valmis varaamaan säätiön edustajille paikkoja hallituksessaan, jonka jäsenmäärää voitaisiin samalla lisätä. Lisäksi hallitus toivoi, että Syöpäsäätiön nimi muutettaisiin muotoon Suomen Syöpäyhdistyksen säätiö.
Syöpäyhdistyksen hallituksen vastaus nosti esiin sen, että sen piirissä ei ollut pelkästään iloittu siitä, että vapaaehtoisen syöpätyön kentälle oli ilmestynyt uusi tekijä. Osa Syöpäyhdistyksen johtohenkilöistä koki Syöpäsäätiön perustamisen epäluottamuslauseena heidän toimintaansa kohtaan ja piti tulokasta enemmän Syöpäyhdistyksen kilpailijana ja sen aseman uhkaajana kuin syöpätyön resurssien kartuttajana. Yhdistyksen hallitus halusi varmistaa sen, että syöväntorjuntatyöstä vastaisivat pääosin yhdistyksen piiriin kuuluvat asiantuntijat, lääkärit, tutkijat sekä politiikan, talouselämän ja juridiikan huippunimet.
Tasavallan Presidentti J. K. Paasikiven rahasto jakaa ensimmäiset apurahansa.
Hyvin sujunut uusi keräys ja yhteistyön hyötyjen konkretisoituminen kevään 1951 aikana johtivat kuitenkin yhteistyöneuvottelujen viriämiseen uudelleen. Kehitystä vauhditti myös yhteisöjen hallitusten uusiutuminen tavalla, joka osoitti, että hallituspaikkojen kiintiöimiseen ei ollut tarvetta. Syöpäsäätiön vuosikokouksessa 23.4.1951 hallituksesta jäivät pois vuoden alussa erimielisyyksien takia toiminnasta sivuun jäänyt Kai Setälä sekä nyt eroa pyytänyt Ilmari Turja, joiden tilalle valittiin Syöpäyhdistyksen hallituksen varajäsen varatuomari Jussi Malmivuo ja filosofian tohtori Yrjö Leinberg. Aino-Mari Mecklinin pyydettyä, että hän saisi vapautuksen säätiön hallituksen puheenjohtajan tehtävästä, uudeksi puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti professori Lauri Kalaja, joka oli juuri nimitetty Syöpäyhdistyksen hallitukseen.
Kalaja oli toiminut marsalkka Mannerheimin henkilääkärinä ja joutunut tämän kesäkuussa 1942 tekemän Saksan-matkan aikana kättelemään Adolf Hitleriä ja muita natsijohtajia. Näin Kalajasta tuli Arno Saxénin rinnalle toinen Syöpäjärjestöjen varhaisista johtajista, jotka joutuivat myöhemmin kärsimään siitä, että olivat täyttäneet sotavuosina velvollisuutensa. Aikalaistensa arvostusta he eivät silti koskaan menettäneet. Kalaja johti Syöpäsäätiön hallitusta vuoteen 1968 eli pitempään kuin kukaan muu puheenjohtajista. Mecklin toimi säätiön hallituksessa ja hallintoneuvostossa vuoden 1966 loppuun, jolloin hän erosi omasta pyynnöstään. Vaikka säätiön toiminnan jatkuvuuden takasivat nyt pääosin sen tutkijataustaiset jäsenet, sen piirissä ymmärrettiin, että ilman Mecklinin panosta säätiö olisi jäänyt perustamatta.
Lauri Kalaja valitaan Syöpäsäätiön hallituksen puheenjohtajaksi.
Turun yliopiston sisätautiopin professorina ja Helsingin Diakonissalaitoksen ylilääkärinä toiminut Lauri Kalaja oli Syöpäsäätiön hallituksen puheenjohtaja 1951–68 eli pitempään kuin kukaan muu. Hän perusti 1969 omaa nimeään kantaneen rahaston, joka jakoi tutkijoille vuosittain matka-apurahoja vuoteen 1993 ja viimeisen kerran vielä 2017. Kalaja nautti suurta arvostusta toimittuaan talvisodassa kenttäsairaalan päällikkölääkärinä ja marsalkka Mannerheimin henkilääkärinä 1941–51.
Neuvottelukunta sai loppukesään mennessä valmiiksi uuden suunnitelman Syöpäsäätiön ja Syöpäyhdistyksen yhteistyön vakinaistamiseksi. Koska kysymyksessä oli tärkeä ratkaisu, se halusi selvittää, miten vapaaehtoisjärjestöjen yhteistyö oli järjestetty muissa Pohjoismaissa. Siksi se lähetti syyskuussa 1951 Niilo Voipion tutustumaan syöpätautien vastustamisjärjestöjen toimintaan ja organisoitumiseen muissa Pohjoismaissa, erityisesti Tanskassa, jossa syöpäyhdistysten työ oli kehitetty pisimmälle.
Matkan jälkeen muokattua suunnitelmaa tarkistamaan asetettiin toimikunta, johon kuuluivat Lauri Kalaja, Jussi Malmivuo, professorit Sakari Mustakallio ja Arno Saxén sekä neuvottelukunnan sihteeri Niilo Voipio. Laatimassaan yhteenliittymisesityksessä toimikunta totesi, että Syöpäsäätiön nimen muuttaminen ei ollut mahdollista, mutta muut yhteistoiminnan esteet voitaisiin poistaa.
Koska kiinteä yhteistyö oli molempien järjestöjen tavoitteena, asia voitaisiin järjestää siten, että Syöpäyhdistys toimisi syövänvastustamistyöhön suunnattujen varojen pääasiallisena hankkijana ja luovuttaisi sitten niistä Syöpäsäätiölle sen osan, jonka se tarvitsi omien tarkoituksiensa toteuttamiseen.
Koska säätiön toiminnan rahoittaminen jäisi pääosin yhdistyksen vastuulle, olisi kohtuullista, että sen asemaa säätiön hallinnossa vahvistettaisiin. Siksi toimikunta ehdotti, että säätiön sääntöjä muutettaisiin siten, että säätiön ylimmäksi hallintoelimeksi muodostettaisiin hallintoneuvosto, jonka 20 jäsenestä Syöpäyhdistys nimittäisi puolet ja Syöpäsäätiö puolet. Hallintoneuvosto asettaisi säätiön hallituksen, johon kuuluu kuusi jäsentä henkilökohtaisine varajäsenineen. Lisäksi sovittiin, että yhdistyksellä ja säätiöllä olisi yhteinen asiamiessihteeri, valistuspäällikkö ja rahastonhoitaja sekä yhteinen toimisto.
Niilo Voipio lähetetään tutustumaan pohjoismaisiin syöpäjärjestöihin. Sairaskoti Radiumin yhteyteen avataan ensimmäinen syöpäpoliklinikka.
Vuonna 1949 Syöpäjärjestöjen palvelukseen tullut ja vuosina 1952–86 sen pääsihteerinä toiminut Niilo Voipio kehitti järjestöistä merkittävän potilastyön ja seulontojen kehittäjän, tutkimuksen rahoittajan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan. Hän loi Erkki Saxénin kanssa edellytykset Syöpärekisterin ja Joukkotarkastusrekisterin kehitykselle ja vaikutti siihen, että seulonnoista tuli Syöpäjärjestöjen toimintamuoto. Voipio suhtautui myönteisesti tutkimusrahoituksen lisäämiseen, mikä oli syynä siihen, että Syöpäsäätiö perusti 1987 hänen nimeään kantavan tiedepalkinnon.
Molempien järjestöjen hallitukset hyväksyivät toimikunnan esityksen vuoden 1951 lopulla, ja yhteistoimintaohjesäännön lopullinen vahvistaminen tapahtui huhtikuussa 1952, jolloin molempien järjestöjen vuosikokoukset hyväksyivät sen.
Ohjesäännön mukaan Syöpäsäätiön tehtävänä oli sairaala- ja poliklinikkatoiminnan harjoittaminen sekä tieteellisen tutkimustyön tukeminen, kun taas Syöpäyhdistys harjoitti valistustoimintaa, huolehti sädehoitovälineistä ja piti yhteyttä vastaaviin ulkomaisiin järjestöihin. Edelleen sovittiin, että yhdistyksen ja säätiön varainhoitoa johti ja valvoi yhteinen raha-asiaintoimikunta, johon kumpikin sopimuspuoli valitsi yhden edustajan ja johon lisäksi kuului rahastonhoitaja ja asiamies. Sen tehtävänä oli järjestöjen yhteisesti hoidettavassa taloudessa syntyvien kulujen ja tuottojen jakaminen tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.
Yhteistoimintaohjesäännön tultua voimaan Syöpäsäätiön monivuotinen rahastonhoitaja ja sihteeri O. O. Markula luopui sihteerin tehtävästä ja ryhtyi molempien järjestöjen rahastonhoitajaksi. Uudeksi sihteeriksi valittiin Niilo Voipio rouva Vilma Teurosen jatkaessa säätiön kassanhoitajana ja adressipalvelun hoitajana. Säätiön kassa, taloudenhoito ja adressien myynti muuttivat marraskuussa 1952 yhdistyksen kanssa vuokrattuun toimistoon Mikonkatu 7:ään, ja Syöpäyhdistyksenkin sihteeriksi valittu Voipio asettui yhdistyksen toimistoon Työterveyslaitokseen Meilahteen.
Suomen Syöpärekisteri perustetaan.