Syöpäyhdistyksen toiminnan rahoittaja

Uusi yhteistoimintaohjesääntö loi Syöpäjärjestöille rakenteen, joissa Syöpäyhdistys oli selkeästi keskiössä. Se oli järjestöjen välisessä yhteistyössä aktiivinen toimenpaneva elin, jonka toimintaa Syöpäsäätiö rahoitti. Se vastasi molempien järjestöjen henkilöstöhallinnosta, joten Syöpäsäätiöllä ei ollut omaa henkilökuntaa, joka olisi pitänyt päämääränään nimenomaan sen kehittämistä.

Syöpäsäätiön vastuu sairaaloiden ylläpidosta päättyi vuoden 1968 lopussa.

Syöpäyhdistyksen ja Syöpäsäätiön yhteistä toimistoa johti pääsihteeri, joka kantoi kokonaisvastuun toiminnoista ja oli hallitusten päätösten toimeenpanija. Pääsihteeri valmisteli järjestöjen toimintapolitiikan suuntaviivat hallitusten päätettäviksi ja vastasi yhdistyksen, säätiön ja niiden rahastojen taloudenhoidosta. Hän hyväksyi ja valvoi apurahojen jakoprosesseja ja oli myös Syöpäjärjestöjen laitosten hallinnollinen esimies. Uuden yhteistoimintasäännön mukaisesti Syöpäsäätiö luovutti vetovastuun Syöpäjärjestöjen sairaaloista vuoden 1964 alusta alkaen Syöpäyhdistykselle, joka puolestaan siirsi säätiön hallintaan omaisuuttaan ja rahastojaan yhteensä noin 620 000 markan (runsaat 1,3 miljoonaa euroa) kirjanpitoarvosta. Nyt myös toteutui Syöpäsäätiön vanha toive saada hallintaansa Tasavallan Presidentti J. K. Paasikiven rahasto.

Vastaavasti Syöpäsäätiö antoi heti 1964 Syöpäyhdistykselle avustusta 222 000 markkaa (noin 475 000 euroa). Käytännössä ratkaisu merkitsi sitä, että Suomen Syöpäyhdistys nousi johtamaan Syöpäjärjestöjen työtä. Tämä näkyi muun muassa siten, että järjestöjen toimintakertomuksissa käytettiin Syöpätautien Tutkimussäätiön perustamisen jälkeen ilmausta ”Suomen Syöpäyhdistys ja sen kanssa yhteistyössä olevat säätiöt”.

Valtioneuvoston asettaman Syöpäkomitean 1984 julkaisemassa mietinnössä puolestaan korostettiin Syöpäyhdistyksen asemaa syöpätautien vastustamistyön keskusjärjestönä. Syöpäsäätiö saattoi vaikuttaa syöpätyöhön oman hallituksensa ja Syöpäyhdistyksen päättävissä elimissä olevien edustajiensa välityksellä, mutta siihenkin sen mahdollisuudet olivat pitkään vähäiset. Tämä johtui talouskurimuksesta, johon Syöpäjärjestöt olivat ajautuneet pääosin sairaaloidensa aiheuttamien kulujen vuoksi.

Sairausvakuutuslain voimaantulo 1964 ja sairaaloiden siirtyminen kuntien, kuntainliittojen ja valtion vastuulle antoi Syöpäsäätiölle toiveita siitä, että se saisi vapauduttuaan sairaalatoiminnasta ja vähävaraisten auttamisesta kauan kaivatun mahdollisuuden laajentaa toimintaansa muuhun syöväntorjuntatyöhön ja erityisesti tieteellisen toiminnan rahoittamiseen. Toiveikkuus vaihtui nopeasti pettymykseen. L

auri Kalajan pitkän kauden jälkeen Syöpäsäätiön hallituksen puheenjohtajaksi valittu Carl-Erik Unnérus joutui helmikuussa 1969 toteamaan, että lahjoitusten verovapautta koskevaa asetusta oli hiljattain muutettu siten, että oli epävarmaa, hyväksyisikö valtiovarainministeriö Syöpäsäätiön niiden säätiöiden ja laitosten joukkoon, joille lahjoituksia antaneet yritykset saattoivat vähentää verotettavasta tulostaan 3 000 markan (5 000 euroa) tai sitä suuremmat lahjoitukset. Samassa kokouksessa kuultiin myös ilmoitus siitä, että sisäasiainministeriö ei ollut hyväksynyt Helsingin kaupunginhallituksen esitystä, jonka perusteella Lääkärinkadun varteen olisi voitu muodostaa kaksi tonttia, toinen Helsingin kaupungin sairaanhoitajakoulua ja toinen Syöpäsäätiön rakennusta varten.

Päätöksen taustalla olivat tontin naapurikiinteistöjen omistajien tekemät valitukset, joissa vaadittiin Helsingin Keskuspuiston alueen säilyttämistä koskemattomana. Lääkärinkadun tontin suhteen jäätiin odottamaan Helsingin kaupungin vastatoimia, kunnes suunnitelma voitiin haudata lopullisesti 1980-luvulla, mutta verovapauden turvaamiseen reagoitiin heti. Syöpäsäätiö lähetti valtiovarainministeriölle hakemuksen, jossa se pyysi päästä verovapautta nauttivien säätiöiden ja yhteisöjen joukkoon. Ministeriön hallitussihteeri ilmoitti kuitenkin, että Syöpäsäätiölle ei ollut mahdollista myöntää tätä oikeutta, koska sillä oli runsaasti muutakin toimintaa kuin tieteellisen tutkimustyön tukemista. Nyt Syöpäjärjestöillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin löytää ratkaisu, jonka avulla ne voisivat ottaa vastaan verovapaita lahjoituksia.

Kun Syöpäyhdistyksen ja Syöpäsäätiön sääntöjen muuttaminen ei tullut kyseeseen, eikä verovapaiden lahjoitusten saamisesta haluttu luopua, ainoaksi mahdollisuudeksi jäi sellaisen säätiön perustaminen, jonka tarkoituksena oli vain tieteellisen tutkimuksen tukeminen. Koska uuden säätiön perustaminen kuitenkin monimutkaistaisi Syöpäjärjestöjen jo ennestään monitahoista organisaatiota, Niilo Voipio velvoitettiin kesän aikana neuvottelemaan valtiovarainministeriön ja oikeusministeriön virkamiesten kanssa siitä, voitaisiinko Syöpäsäätiön sääntöjä muuttaa niin, että se pääsisi verovapautta nauttivien säätiöiden joukkoon.

Vuonna 1970 Syöpäsäätiö sai myös uuden merkittävän tukijan, kun varatuomari ja yritysjohtaja William Thuringin testamentin turvin 1960 perustettu hänen nimeään kantanut säätiö ryhtyi myöntämään sille vuosittain tukea. Sen avustus nousi 1980-luvun lopulla jo liki 400 000 markkaan vuodessa ja vakiintui 2010-luvulla 800 000 euroon vuodessa.

Syöpäsäätiön tavoitteisiin kuului edellytysten luominen syöpätautien varhaiselle toteamiselle, minkä vuoksi se jatkoi 1970-luvulla edellisellä vuosikymmenellä aloittamaansa Syöpäyhdistyksen joukkotarkastuskokeilujen rahoittamista. Vuonna 1972 se tuki sekä varhaistoteamisen edistämistä että Lönnrotinkatu 11:een perustetun Helsingin Syöpäpoliklinikan varustamista yli 600 000 markalla.

Syöpäsäätiön omistaman poliklinikan oli tarkoitus keskittyä pääasiassa gynekologisiin tutkimuksiin, rintojen tutkimuksiin ja diagnostiseen pienkirurgiaan. Samaan taloon oli aluksi tarkoitus sijoittaa myös Syöpäjärjestöjen keskustoimisto ja Syöpärekisteri, mutta tämä suunnitelma ei toteutunut.

Syöpäsäätiö päätti keväällä 1973 juhlistaa 25 vuotta kestänyttä toimintaansa aloittamalla uuden tieteellis käytännöllisten symposiumien sarjan. Syöpäjärjestöt olivat jo aiemmin järjestäneet lääkäreille jatkokoulutustilaisuuksia, jotka tähtäsivät syöpätautien varhaistoteamisen tehostamiseen, mutta nyt tarkoitus oli kohdistaa huomio vuosittain sellaiseen syöpätyyppiin, jonka diagnoosissa ja hoidossa oli tapahtunut merkittäviä muutoksia ja edistysaskeleita. Samalla päätettiin, että tilaisuuksiin kutsutaan säännöllisesti osanottajiksi syövänhoitokeskuksina toimivien keskussairaaloiden johtavia kirurgeja, sädehoitolääkäreitä ja patologeja sekä – aiheen mukaan – muiden alojen erikoislääkäreitä.

Ensimmäisen vuoden aiheeksi valittiin rintasyöpä. Symposiumi oli tarkoitus järjestää lokakuussa 1973, mutta yhteensattumien vuoksi se voitiin pitää vasta helmikuussa 1974. Symposiumeista tuli merkittävä koulutustilaisuus, joka kokosi vuosittain yli sata eri alojen asiantuntijaa pohtimaan, miten parhaat hoitotulokset olisi mahdollista saavuttaa. Syöpäsäätiön symposiumeja kutsuttiin pitkään pitopaikan mukaan Tuusulan symposiumeiksi, mutta jo 1990-luvun alussa käyttöön vakiintui nimitys Syöpäsäätiön symposiumi.

Symposiumien lisäksi Syöpäsäätiö järjesti ja tuki kunnallislääkäreiden jatkokoulutuspäiviä, joiden organisointia varten perustettuun pysyvään toimikuntaan valittiin professorit Lars R. Holsti ja Carl-Erik Unnérus. Toimikunta järjesti myös vuosittain kudos- ja solulaboratorioiden lääkärien ja näytteiden esitarkastajien koulutus- ja neuvottelupäiviä ja tuki syöpätautien vastustamistyöhön suuntautuvien sairaanhoitajaoppilaiden ja sairaanhoitajien jatkokurssien järjestämistä.

Syöpäsäätiön hallinnossa tapahtui muutoksia 1972. Carl-Erik Unnéruksen luovuttua säätiön hallituksen puheenjohtajuudesta professori Sakari Timonen ryhtyi johtamaan hallitusta, joka luopui varajäsenjärjestelmästä ja muuttui 12-jäseniseksi. Muutoksen tavoitteena oli varmistaa hallituksen tehokas toimintakyky sekä tieteen ja talouden hyvä asiantuntemus.

Molempia tarvittiin, sillä 1970-luvun aikana säätiö joutui pohtimaan kysymystä, miten se uudistaa toi- mintaansa raskaasta sairaalatoiminnasta vapautumisen jälkeen. Timonen pyrki lisäämään tutkimusrahoituksen osuutta, mutta siihen ei juuri ollut mahdollisuuksia hänen puheenjohtajakaudellaan, jolloin energiakriisi kiristi Suomen taloutta ja Syöpäsäätiön varat menivät pääosin Syöpäyhdistyksen johtaman käytännön syöväntorjuntatyön ja poliklinikkatoiminnan tukemiseen.

Professori Erkki Saxénin puheenjohtajakaudella 1978–79 Syöpäsäätiön taloudellinen tilanne helpottui erityisesti testamenttitulojen nopean kasvun ansiosta: Kun vuonna 1971 testamenteista oli kertynyt alle 200 000 markkaa, 1978 vastaava summa oli jo yli 900 000 markkaa. Saxén korosti Timosen tavoin tutkimustyön merkitystä syöväntorjuntatyössä, kun taas professori Martti I. Turusen puheenjohtajakaudella 1980-alkupuolella huomiota kiinnitettiin syöpäsairaiden ja heidän perheidensä kuntoutukseen ja sopeutumisvalmennukseen. Vuonna 1981 järjestettiin vapaaehtoisen syöväntorjuntatyön edistämiseksi valtakunnallinen PR-talkoot-kampanja, jonka tavoitteena oli lisätä Syöpäsäätiön toiminnan tunnettuutta lahjoittajien ja testamentin tekijöiden keskuudessa.

Kampanja onnistui hyvin, sillä varsinkin testamenttitulot nousivat nopeasti suuriksi.

Talouspäällikkö Eero Keränen pyrki pitämään huolen siitä, että Syöpäsäätiö säilytti maineensa luotettavana säätiönä, jolle kannatti ja jolle oli turvallista testamentata omaisuutensa. Työ oli henkisesti vaativaa, sillä se edellytti usein ikään kuin vainajan lähiomaisena olemista, hautajaisiin osallistumista ja erilaisten ongelmien ratkaisemista. Kerran Keränen joutui jopa huolehtimaan vainajan koirasta ennen kuin sille löydettiin uusi koti.

Kun maaliskuussa 1983 tuli kuluneeksi 35 vuotta siitä, kun Syöpäsäätiö oli merkitty oikeusministeriön säätiökirjaan, asiaa päätettiin noteerata pääasiassa vain siten, että Tuusulan symposiumin avajaisissa kiinnitettiin huomiota sen saavutuksiin kuluneiden vuosien aikana. Lisäksi hallitus kutsui säätiön hallintoneuvoston tavallista juhlallisemmin muodoin järjestettyyn kevätkokoukseen, jonka yhteydessä tarjotuille päivällisille kutsuttiin myös Syöpäyhdistyksen ja Tutkimussäätiön hallitusten jäsenet. Henkilökunnasta näihin tilaisuuksiin saivat kutsun vain pääsihteeri, terveyskasvatuslääkäri ja talouspäällikkö, muille järjestettiin oma erityinen juhlatilaisuus.

Vuosi 1983 muodostui Syöpäsäätiölle taloudellisesti niin menestykselliseksi, että juhlakokouksessa voitiin ilmoittaa, että se tulee osoittamaan syöpätautien tieteelliseen tutkimukseen varoja niin paljon, että Syöpätautien Tutkimussäätiön suurstipendi voidaan nostaa vähintään 600 000 markkaan. Korostaakseen tutkimuksen merkitystä Syöpäsäätiö toi esiin, että sen ja Syöpäyhdistyksen yhteisesti 1960-luvun alkupuolella aloittaman kohdun kaulaosan syövän esi- ja varhaisasteiden joukkotarkastuskokeilun kasvaminen valtakunnalliseksi terveydenhoito-ohjelman osaksi 1972 oli johtanut siihen, että vuosittain tähän syöpään sairastuvien määrä oli pudonnut kolmannekseen ja kuolemantapausten määrä neljännekseen aiemmasta. Vastaavaa tulosta ei ollut saavutettu missään muualla, mutta niissä Pohjoismaissa, joissa oli seurattu Suomen esimerkkiä, kehitys oli ollut samansuuntainen.

Valtioneuvosto asetti 1982 komitean laatimaan yhteenvedon syöpätautien esiintyvyyteen vaikuttavista tekijöistä ja selvittämään Suomen väestön ja eri väestöryhmien altistumista syöpävaaraa aiheuttaville tekijöille. Sen oli arvioitava syöpävaaraa aiheuttavien tekijöiden merkitystä, niiden vähentämiseksi tehtyjä toimenpiteitä ja näiden toimenpiteiden edistämismahdollisuuksia. Viimeinen ja tärkein tehtävä oli tehdä esitykset toimenpiteistä, joiden avulla voitaisiin parhaiten vähentää väestön syöpäriskiä ja ehkäistä syöpätautien esiintyvyyttä.